VäliviivaVirgiinia ja helpotuksen huokaus

Kello on 19.27. perjantai-iltana, kun huokaisen helpotuksesta nojatuolissani.

Olen istunut tässä melko kiinteästi viimeiset 48 tuntia, pitkät sormet näppäimistöä paukuttaen. Peseytymätön ruumiini on levittänyt kotiimme tuoksua, jota hajuvedeksi pullottamalla voisi todennäköisesti tienata pienen omaisuuden esimerkiksi Pohjois-Koreassa. Lapset ja koira ovat onneksi päässeet tuoksua sekä tiuskivaa äitiään pakoon isänsä luo.

©Pixabay

Olen kirjoittanut viimeiset kolme kuukautta intensiivisesti kulttuurituotannon ammattikorkeakouluopintoihin liittyvää opinnäytetyötäni, jonka lopullinen nimi: Kohti työhyvinvointia, tuottaja! ilmestyi kanteen noin 15 minuuttia ennen palautusta.

Opintovapaavuoteni lähestyy loppuaan, vaikka juurihan se vasta alkoi. Olin maalaillut mielessäni kuvaelmaa, jossa kirjoitan opinnäytetyötä kaikessa rauhassa pitkin vuotta. Etenkin kesällä mökillä, läppärin kanssa laiturilla. Toisin kävi ja kesä kului valtavaa tuskaa vastaanottaessa, ja niin kai sen sitten kuului mennä.

Ilman tuskan vastaanottamista, hyväksymistä ja läpikäymistä – johon vuosien pakoilun jälkeen vihdoin suostuin – en olisi saanut kokea tätä uskomattoman hienoa kolmen kuukauden kirjoitusrupeamaa, jonka aikana opin valtavasti.

Huomasin olevani varsinainen PilkkuPirkko ja VäliviivaVirgiinia, joka tuntematta äidinkielensä kielioppisääntöjä, tuputtaa pilkkuja sekä viivoja perusteettomasti lähes joka lauseeseen. Onneksi opinnäytetyölläni oli oikein oikolukevat kollegat, kiitos heille. 

Opin myös sen, miten tärkeää on "tutkivaa" journalismia tehtäessä tarkistaa moneen kertaan esimerkiksi lukuihin liittyvät faktatiedot. Olin syväluotaavan häpeän vallassa, kun huomasin kasvattaneeni esittävien taiteiden vapaan kentän vuoden 2018 katsojalukua sellaisella puolella miljoonalla, tällä viikolla julkaistussa Pelkäämmekö me vapaan kentän kuolemaa -artikkelissani.  

©Pixabay

Kiirehtiessäni häpeänpuna poskilla hehkuen pyytämään lehden päätoimittajaa korjaamaan luvun, pystyin jotenkin hyväksymään itseni asian kanssa ja kääntämään sen häpeästä opiksi.

Päätin myös jälkiviisaana, seuraavan isomman kirjoitusprojektini saapuessa, jättää suosiolla prosessin loppuvaiheessa erinäiset kunnallispoliittiset kannanotot sekä kirjeet Jari Sarasvuolle tuonnemmaksi.

Siinä tapauksessa minun ei tarvitsisi välttämättä olla peseytymättä 48 tunnin ajan loppukirissä. Saisin  lisäaikaa lapsilleni, äidilleni ja koiralleni suunnattuihin, anteeksipyynnöillä maustettuihin seminaareihin, joissa luennoin heille siitä, miksi sorruin jälleen paineen alla ilmaisemaan itseäni tiuskien ja tuoksuen. Pohjois-Korean hajuvesimarkkinoiden tutkimiseen jäisi myös enemmän aikaa.

Tänään olen kiitollinen kaikesta oppimastani ja kirjoittamisen sijaan kaivelen vaikka kynsiäni. Jos vaan maltan, kun olisi niin paljon kaikenlaista kivaa, mistä kirjoittaa!