Vuodenkiertoa kirjoittamassa: joulukuu

Joulukuussa käyn kirkossa, kiroan sunnuntaiaamuna soittavaa poliisia ja kirjoitan päiväkirjaseen kaikkea muuta kuin luontoa ja vuodenkiertoa.

©Hengittävääelämääetsimässä

Vääjäämättä kuolemaansa kohti kulkevan vuoden aikana olen kysynyt taivaalta toistuvasti, mikä on tämä julma maailma, jossa lapseni kasvavat, elävät ja kuolevat? En halua tällaista maailmaa, huudan lumipyryä ennustaville pikkulinnuille. Haluan kaiken hyvän, kauniin ja helpon. En kestäisi tuskaa tai kärsimystä, en hävitystä tai kauhua, enkä etenkään hävityksen kauhua.

Joulukuun ensimmäiset viikot vierivät näissä mietteissä. Aatonaattoiltana rukoilen näkymätöntä tekemään temppunsa, auttamaan rauhoittumisessa ja kiukun kitkemisessä. Jouluaattoaamuna Jumala kävelee keskelle aamutoimiani. Tulkaa lapsen kaltaisiksi, sanoo Jumala väsyneeseen peilikuvaansa kyllästyneelle minulle.

Miten, Jumala, miten karistaa kyynisyys, kipu ja kiukku? Miten paketoida pelko ja lähettää se joululahjaksi johonkin asumattomaan osoitteeseen, kysyn.

Tulemalla lapsen kaltaiseksi, Jumala vastaa.

Miten, kun kuulen vain sanoja, uutisia, ilmoituksia, jotka sivaltavat sielun vereslihalle uudestaan, uudestaan ja uudestaan? Näen vain tekoja, jotka katkovat jokaisen kotini koriste-enkelin puiset, muoviset, posliiniset siivet saveen, kysyn tarkentaen.

Jos katsot yksisiipisiä enkeleitäsi kuin lapsi, huomaat niiden säteilevän edelleen ja entistä kirkkaammin. Eivät ne pienistä kolhuista kuole, niin kuin et sinäkään, Jumala sanoo.

©Hengittävääelämääetsimässä

Minä valitsen katsoa, ja kantaa kyynisyyden ja kivut jähmettyneen kinkunpaistorasvan kanssa biojätteisiin, mädäntykööt siellä. Laskeudun lasteni kaltaiseksi tähän hetkeen, jossa ei vatvota menneitä, ei vapista tulevasta.

Jouluyön koittaessa kurkussa pitkään puristanut pala on pudonnut jonnekin pallean alle, ja virrannut ruoansulatuskanavan kautta kinkun kanssa kilpaa pois minusta.

Kesken keravalaisen jouluaamulenkin käyn kirkon vieressä katselemassa kuolleita. Tusina kynttilänliekkejä kirkastaa silmät ja muistuttaa toivosta. Toivo, toivo, toivo, tule, toivo! Pysy, toivo! Ethän lähde luotani edes epätoivossa!

Epätoivolla ja jatkuvalla pelolla on ydinasevaltion kaltainen valta vammauttaa pienen ihmisen sisin. Kapeuttaa, sokeuttaa, supistaa. Luoda kokonaisvaltainen näköalattomuus ilman pienintäkään kattoluukkua, josta kurkistella näkyisikö toivon murusia missään.

Toivo kuulee rukoukseni ja kulkee vuoden viimeisen viikon vanavedessäni. Saapuu joulukuun viimeinen päivä, tunti ja hetki, jonka saan viettää toivon ja rakkaimpieni kanssa. En tunne ikävää vuotta 2022 kohtaan, saati suuria suunnittelutarpeita vuodelle 2023. Toivon toivoa, tyyneyttä ja rauhaa, ja niitä pyydän sekä joulupukilta että Jumalalta vuosi toisensa perään.

Aiemmat Vuodenkiertoa kirjoittamassa -tekstit löytyvät täältä. Suosittelen lämpimästi kirjoittaminen.fi -sivuston Vuodenkierto-luontokirjoituskurssia. Sain kurssilta esimerkiksi ison määrän inspiraatiota kirjoittamiseen sekä paljon monipuolisia harjoituksia, joista riittää hyödynnettävää jatkossakin.