Vuodenkiertoa kirjoittamassa: syyskuu

Kesästä on kuoriutunut alkusyksy, ihan yhtäkkiä. Havahdun siihen syyskuun loppupuolella. Puut ovat imeneet lehtivihreänsä talteen, varastoineet sen talvelta piiloon runkoihin ja juuristoihin. 

©Hengittävääelämääetsimässä

Luonto on väistynyt verkkokalvoiltani elokuussa ja näen sen läsnäolevin silmin uudestaan vasta syyskuun ollessa puolillaan. Kävelevä ruumiis, jonka sisin seilaa mitä moniulotteisimmissa kauhuskenaarioissa, ei näe uuteen väriin vaihtaneita puunlehtiä, ei tunne kosteaksi käyvää ilmaa ihollaan. 

Muutos psykofyysisestä kokonaisuudesta käveleväksi ruumiiksi käy kädenkäänteessä keravalaisten koulujen avatessa ovensa. Kesän ajaksi perheeni elämästä poistunut kouluväkivalta laukkaa takaisin yhdessä kesälaitumilta palaavien pellavapäiden kanssa. 

William Goldingin Kärpästen herra -romaani näyttää käyneen toteen meillä main. Sillä erotuksella, että nyt ei olla autiolla saarella ilman aikuisia, nyt ollaan Keravan kaupungissa aikuisten keskellä. 

Hätä on alati läsnä kehossa, vaikka joka hetki ei ole hätää. Hermosto ei suostu uskomaan sitä. Jatkuva mahdollisten uhkien skannaaminen ja varuillaanolo käy kokopäivätyöstä. Päätän kysyä TE-palveluiden tädiltä, kelpaisiko se työttömyyspäivärahan perusteeksi.

©Hengittävääelämääetsimässä

Haluan palata kouluväkivallasta vuodenkiertoon. En halua asettaa luontoa ja väkivaltaa samaan kirjoitukseen tämän enempää. Etsin väkivallalle oman osoitteensa, sitten kun pystyn siihen ilman paluuta käveleväksi ruumiiksi. Haluan pysyä psykofyysisenä kokonaisuutena. 

Huomaan, että vuodenkiertokirjoituksistani puuttuu kokonaiset kolme kuukautta. Kokonainen kesä elää vain muistoissa ja päiväkirjasissa. Kun onnistuu kerrankin olemaan elämässään läsnä sekunnin sadasosia pidempään, ei tee mieli dokumentoida mitään sähköisesti tai julkisesti. 

Tekee mieli hautoa hienoimpia hetkiä ominaan, piilottaa ne muulta maailmalta, jotta kukaan ei vie niitä mukanaan. Tekee mieli työntää elektroniset kirjoitusvälineet kelottuneen torpan nurkkaan, päivittää kuulumiset vain metsään verkkonsa punoneille hämähäkeille. 

©Hengittävääelämääetsimässä

Omistan kesän kirjoittamiselle, luonnolle ja läsnäololle, ajattelen eräänä alkukesäisenä iltana. Taivas on häivähdys violettia ja pinkkiä torpan ikkunalasista katsottuna ensimmäisenä kokonaisena yönä, jonka vietämme siellä pienenä kesälomalaisten karavaanina.

Tämäkin kesä kuluu puolialastomana pellon keskellä, kynä ja kirjanen tiukasti käsiin puristettuina. Lammasaitaa rakennetaan ja laajennetaan moneen kertaan. Kolmas kerta, ja aikuisten miesten apu, toden sanoo. Lampailla on mistä syödä koko kesän ajan, kunnes tulee syksy ja vie ravinnon mukanaan. 

Päivittäin lämpiävä puusauna parantaa sielun haavat, jotka luonnonvedessä lotraaminen puhdistaa ja paljaiden varpaiden upottaminen syvälle nurmeen ompelee umpeen. Vaan ohuita ovat elämän tikit ja arpeutuminen kestänee monia vuodenkiertoja.

©Hengittävääelämääetsimässä

Syksyn suloinen tuoksu nousee takista sieraimiini, kun heräilen hitaasti kuukauden kestäneestä kauhustani. Lähden ystävän kanssa lenkille, joka muuttuu yllättäen sieniretkeksi.
Olen aiempina syksyinä haistanut useamman kastikkeen ja pakasterasian verran suppilovahveroita. Tänä vuonna en löydä niitä mistään, vaikka kuinka aistit auki kuljen. Kanttarellit tarjoavat ison lohdun suppiskatoon ja kannan niitä tyytyväisenä torppaan saaliin, jonka monituntinen perkaaminen alkaa loppua kohti uuvuttamaan. 

©Hengittävääelämääetsimässä

Kohtaan pellon läpi kulkiessani kaksi tuuleen toitottavaa joutsenpariskuntaa. Valmistautunevat muuttomatkaan pimenevästä Suomesta valoisampaan lintukotoon. Vievät kuulemma mukanaan alkuvuoden aikana poisnukkuneiden sielut ja palaavat talven hengähdettyään tuoden mukanaan uuden elämän alun. Sitä odotellessa siis. 

©Hengittävääelämääetsimässä

Julkaisen blogissa (lähes) kuukausittain Vuodenkiertoa kirjoittamassa -tekstin Vuodenkierto-luontokirjoituskurssista inspiroituneena. Aiemmat tekstit löytyvät täältä.