Vuodenkiertoa kirjoittamassa: tammikuu

Joulu on pakattu pahvilaatikoihin ja se vartoo varastoon kantajaa eteisessä tammikuun ensimmäisinä päivinä. Kuusen purussa pudonneet korpimetsänvihreät muovineulaset muodostavat sydämen muotoisen siivon paksuun karvamattoon. Kuvio on niin kaunis, etten kehtaisi kerätä pois. Kultainen enkeli kurkistaa reikäisestä kuusenkoristepussista. Katsoo suoraan silmiin ja kysyy: Enkö voisi viipyä vielä tovin?

©Hengittävääelämääetsimässä

Vaihdan loppiaisena Keravan Kämmenniemeen ja pääsen katselemaan helmenvalkeaa talventäkkiä, jonka sydäntalvi on kutonut Kämmeniemeen ulottuvan Näsijärven pintaan. Menen muistoissani muutaman tammikuun taaksepäin ja kohtaan pelkän mustan maan. Kiitän luontoa tästä lumesta ja talletan senkin muistoihin myöhemmän mustan varalle.

Maisema näyttää aamulenkiltä käsin katsottuna ikuiselta ja lähes koskemattomalta. Järveä ympäröivän metsän jokainen kuusenoksa on puettu paksuun lumipeitteeseen. Kuuset kantavat painavat oksansa kadehdittavan ylpeinä ja arvokkaina. Aurinko antaa aimo annoksen valoenergiaa, mutta se tuntuu säästelevän säteitään ja näyttäytyy vain hetken verran.

Elävästä elämästä kielivät ainoastaan harvakseltaan ilmenevät suuret tassunjäljet talventäkin pinnassa. Arvailen koiran kanssa kilpaa, onko hangessa hölkännyt ilves, susi vai suuri saksanpaimenkoira. Minä turvaudun näköön ja koira luottaa hajuun.

©Hengittävääelämääetsimässä

Istahdan lenkin jälkeen Kämmenniemeen kotiutuneen ystävän jadenvihreään nojatuoliin makustelemaan minulle tuoreiden maisemien muistoja. Veisinkö muistoni uuden päiväkirjasen puhtaille ja vitivalkoisille sivuille, pohdin. Vai selaisinko ensin vähän somea?

Päädyn selaamaan Instagramin loputonta kuvavirtaa ja huomaan, kuinka lenkin antama levollisuus katoaa minusta kauemmas ja kauemmas jokaisella sormen liu'utuksella. Feedissä vilahtelee kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. On ihmistä, on eläintä, on kirjaa, on kasvimaata, on tähtitaivasta, on palmujen alla siemailtavaa tequilashottia… Rekisteröin kaikenlaisesta vain minimaalisen osan, ja selaaminen jatkuu automaattiohjauksella aivojen ajatellessa jotain ihan muuta.

Instagramin algoritmi onnistuu kuitenkin toisinaan vaihtamaan automaatin manuaaliksi, ja tällä kertaa se tapahtuu Mandariinimedia -nimisen tilin Instastoorin kohdalla. Olen alkanut hiljattain seuraamaan kyseistä tiliä, jonka takana on freelance-sisällöntuottaja Nelli Leppänen. En tunne naista lainkaan, mutta seuraan häntä, koska haaveilen itsekin mahdollisuudesta syödä sanojeni avulla tulevaisuudessa. Leppänen jakaa tilillään mielestäni mielenkiintoista ja inspiroivaa sisältöä kirjoittamisesta. Tässä stoorissa hän kertoo ostaneensa kirjoittaminen.fi -sivustolta Vuodenkierto-luontokirjoituskurssin, jota luotsaa retkeilytoimittaja ja eräkirjailija Monni Himari.

Vau, ajattelen heti, ja lähden kaivamaan tietoa kurssista. Verkkokurssi kutsuu kirjoittamaan lukijat hurmaavia luontotarinoita vuoden jokaisen kuukauden alussa julkaistavien tehtävien johdolla. En tiedä hurmaavasta, enkä etenkään siitä, kuinka kauan tällä hetkellä hereillä olevat elämän- ja kirjoittamisenhaluni pysyvät pinnalla. Ajatus siitä, että kirjoittaisin ihan toisenlaisista teemoista kuin yleensä, tuntuu kuitenkin niin kutkuttelevalta, että päätän ostaa kurssin heti.

Voimakas innostuneisuuden tunne yrittää heti käynnistää hypomaniaa muistuttavan ylivireystilan ja keho alkaa täristä sisältäpäin. Tänään onnistun kuitenkin olemaan hallitsematonta vireystilavaihteluani vikkelämpi. Päästän läppärin lepäämään, hengitän useita kertoja pitkää uloshengitystä ja huomaan, kuinka parasympaattinen hermostoni auttaa minua palaamaan sietoikkunaan. Kutsun koiran sängyn alta ja lähden taas luontoon.

©Hengittävääelämääetsimässä

Iltalenkillä aamuinen järvimaisema on muuttunut mustavalkoiseksi kuin autismikirjon ihmisen ajattelu toisinaan. Kämmenniemen autiot kadut antavat tilaa seilata pienen saksanpystykorvan perässä lampputolpalta toiselle. Valkoisen lumipeitteen ja mustan tähdettömän taivaan väliin mahtuu vain viiden metrin välein toistuva katulamppujen keltainen kajastus.

Lenkin jälkeen sujahdan sohvannurkkaan, avaan uudenkarhean kirjasen ja annan päivän luontomuistojen pudota sanoina puhtaanvalkeaan paperiin, johon ne saavat jäädä elämään ikiroudan lailla ikuisiksi ajoiksi.

Julkaisen blogissa kuukausittain yhden Vuodenkiertoa kirjoittamassa -tekstin kirjoittaminen.fi -sivuston Vuodenkierto-luontokirjoituskurssin tehtävistä inspiroituneena. Muut tekstit löytyvät täältä.