Sisäinen dialogi

©Hengittävääelämääetsimässä

Pyörin hirsirakenteisen, ulkoapäin vanhalta heinäladolta näyttävän mökin tuvassa. Aivot ovat ajattelemisesta sumeat ja sormet syyhyävät päästä naputtamaan sohvan nurkassa odottavan kannettavan näppäimistöä. Valitettavasti se ei vain ole vielä mahdollista, ei vaikka kuinka sitä haluaisin. Sisäiset esteet on ensin etsittävä ja häärittävä hiljaisiksi. 

Ensin järjestelet tietysti paikat, jotta kirjoitusympäristösi on oikeanlainen, kontrolli sisälläni sanoo. Takan ikkunalasi on jynssättävä, kynttilät sytytettävä ja keinutuoli käännettävä niin, että sen oikean puoleinen jalka osoittaa suoraan kohti vasenta varvastasi, kun istut, se jatkaa. 

Useimmiten kirjoittamisen aloittaminen on helppoa ja mieleistä, vaikka etukäteisjärjestelyt on joka kerta tehtävä huolellisesti. Päivittäinen kirjoittaminen on minulle elinehto, jonka laiminlyöminen aiheuttaa tykytystä oikeassa ohimossa, sankkaa sumua ajatuksissa ja sietämätöntä sekaannusta sisäisessä maailmassa. Se on ainoa keino purkaa itsestäni ajatukset, jotka ovat liian suuria ääneen sanottaviksi, liian kammottavia toisille kerrottaviksi ja silti, liian pelottavia sisällään pidettäviksi.

Teen työtä kontrollin käskettyä ja jatkan jäsentymätöntä hyörimistä, kunnes kriitikko kiekaisee korvaani kovaäänisesti: Ihan vitun neuroottista touhua. Lopeta nyt, jumalauta, ja ala kirjoittaa! Hätkähdän hetkeksi ja alan sitten kiertää kannettavaa kuin kissa kuumaa puuroa. Onko sulla joku tyhjän paperin kammo käynnissä? Vai paniikkikohtaus? Vai mitä helvettiä? se sivaltelee kysymyksillään.

Tapanani on kirjoittaa aina se, minkä mieli tarjoaa. Ikään kuin ulostaa paperille kaikki sulateltu ja vanhentunut. Kirjoittaminen on kuitenkin lähivuosina kiehtonut laajemminkin ja hakeuduin syksyllä luovan kirjoittamisen kurssille. Halusin tutustua kirjoittamiseen taiteenlajina, ja kehittyä pelkästä paperille ulostajasta enemmän kirjoittajamaisempaan suuntaan, mitä ikinä se sitten tarkoittakaan.  Toimintatapani ei kuitenkaan ole muuttunut ja (ehkä jossain toisessa ulottuvuudessa syntyneiden ajatusteni) paperille ulostaminen on jatkunut esimerkiksi kurssin kirjoitustehtäviä tehdessä.

Tänään tilanne on toisenlainen ja kirjoittaminen jännittää kovasti, koska olen päättänyt kirjoittaa kotitehtäväni paneutuneesti ja huolellisesti (kuin oikea kirjoittaja konsanaan), ja ennen kaikkea palauttaa sen ajoissa. Itse asiassa mieluummin etu-ajoissa!
Istun sohvalle, nostan kannettavan syliin ja mittailen vielä katseella vasemman varpaan ja keinutuolin oikean jalan suunnan yhteensopivuutta. No niin, vihdoin voit aloittaa! innostus hihkaisee. Asetan sormet näppäimistölle.

Ei, ku hei! Sun piti laittaa se viesti vielä, muistat sä? Just äsken kelasit sitä. Paa se heti, sä saatat koht tuntee jo ihan toisin! maanisuus muistuttaa.

Otan vielä puhelimen käteen ja kirjoitan nopeasti ystävälleni viestin, jossa kerron, että hän on ainoa ihminen koko maailmassa, jonka hyväksyn alaikäisten lasteni huoltajaksi, jos sattuisimme lasten isän kanssa kuolemaan tapaturmaisesti ennen kuin lapset ovat aikuisia lapsia. “En ole itsetuhoinen tai vakavasti sairas, voin itse asiassa aika hyvin tänään! Halusin vaan kertoa tämän.", lähetän perään.  “Olet rakas!" vielä viimeinen viesti.

Nyt voit aloittaa, innostus toistaa jo vähän ärtyneenä.

Kirjoitustehtävän aiheena on dialogi ja, koska se ei ole minulle tuttua, se tuntuu turvattomalta. En tiedä, mistä sellaisen keksisin, koska olen aika mielikuvitukseton persoona, ja koska lähivuosien tosielämän dialogit ovat toteutuneet lähinnä pääni sisällä. Niitä dialogeja, joihin olen osallistunut toimimalla yksityishenkilöiden monologiyleisönä, ei huomioida. Niissä tilanteissa sorrun liian monesti esittämään samaa mieltä olemista ja ilmaisemaan sen lähinnä nyökkäilemällä sekä ynähtelemällä toisten ihmisten tarinoiden tahtiin.

Mistähän helvetistä sekin johtuu, ärtymys tulee paikalle pohtimaan. Kriitikko sujahtaa suustani sisään salamannopeasti ja vastaa: Koska sinä vedät puoleesi ihmisiä, jotka nauttivat monologeista, joille ei näy, eikä kuulu loppua. Ja, joissa vastapuoli, eli sinä, ei koskaan väitä vastaan, eikä säälittävyytensä vuoksi tarvitse edes omaa puheenvuoroa.

Sormet alkavat puutua ja keho lamaantua.

Kirjoita dialogi siitä, kun se niin sanottu ystäväsi kävi täällä eilen. Saat siihen vuorosanoiksi itsellesi ehkä kolme yritystä aloittaa lause ja vastapuolelle sitten sen monologin, kriitikko pilkkaa.

Mist sä voisit kirjottaa? Tunteet, rakkaus, kärsimys, merkitys. Saisko niist dialogin? Ei, kun hei! Kirjota siit utopialandiast mis kaikki on mahollista sulle! mania palaa melskaamaan.

Kuuntele nyt, vittu, itseäsi! Pohdit täällä päivät pitkät syntymää, kuolemaa ja sitä tuskaa niiden välissä. Eihän tuossa ole mitään järkeä, eikä niistä saa mitään dialogia, vaikka voissa paistaisit sen tuskasi! kriitikko kuohkaa. 

Silmäni tuijottavat takkaa, mutta katse on jossakin kauempana.

©Hengittävääelämääetsimässä

Kelaa, mitä kaikkee toi tuli vois kertoo sulle? maanisuus miettii. 

Se ei, saatana, kerro sinulle yhtään mitään, se on tuli! Miksi kaiken pitää mennä noin överiksi? Mitäpä jos miettisit, mitä katsoisit seuraavaksi Netflixistä, ja lopettaisit meidän kaikkien kiduttamisen tuolla eksistentialismin todeksi elämisellä? kriitikko huutaa.

Hulluus ja nerous, pienuus ja suuruus, mahtavuus ja mitättömyys, maanisuus luettelee. Ollakko sekä että vai joko tai? Viime viikol hulluus, eilen ehkä enemmän nerous.

Sinä olet seinähullu, saatana! Keskity nyt, jumalauta siihen kirjoittamiseen, ja lopeta se loputon pohtiminen, kriitikko karjuu jo kurkku kipeänä.

Nostan kannettavan keinutuoliin ja vedän jalat rintaa vasten. Pitkät käsivarret asettuvat tiukkaan puristukseen säärien ympärille ja leuka painuu polvien väliin. Aika alkaa tuntua ikuisuudelta. 

Kun alan olla katkeamispisteessä, joku tuoreempi tuttavuus alkaa puhumaan päässäni tyynnyttävästi ja rauhallisesti. Sanat soljuvat ilman painetta ja alaspainamista, ilman kiirettä ja kovuutta.

Ei ole mitään hätää. Kaikki on ihan hyvin. Tässä hetkessä ei ole mitään hätää. Sinun ei tarvitse olla mitään muuta kuin olet. Sinä riität. Sinun ei myöskään tarvitse kirjoittaa millään toisella tavalla. Saat kirjoittaa niin kuin kirjoitat, se sanoo ja esittelee itsensä myötätunnoksi.

Nostan tuuman verran päätäni kuin kuunnellen ja käsien puutuminen hellittää hieman.

Sinä saat kirjoittaa suuria sanoja, ajatella suuria ajatuksia ja tuntea suuria tunteita. Sinä saat olla se, joka olet. Sinä saat edelleen kirjoittaa sen, mitä mielestäsi on kulloinkin tuloillaan, se jatkaa.

Toistelen myötätunnon sanoja kuin mantraa ja jonkin ajan kuluttua avaan kankeat raajani. Venytän kehoa suuntaan ja toiseen. Nostan koneen kymmenennen kerran syliin ja, kuin sisäisen luvan saaneena, alan ulostamaan itsestäni suuria, pieniä ja keskikokoisia ajatuksia. 

Sisäinen dialogi vaimenee ja minä kirjoitan sen, minkä mieli tänään tarjoaa.

Kommentit

  1. Huomenta!

    Haastan sut päivätehtävään nimeltä yllätysresepti! Otatko haasteen vastaan?💛


    https://jasukuvaa.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomenta, Jasmin =) Vitsi, kun viihdyn paremmin olohuoneessa kuin keittiössä... Mutta mielenkiintoinen haaste, jonka voisin (joskus) harkita toteuttavani!

      Poista
  2. Kirjoitat kyllä niin hyvin, postauksiasi on tosi mielenkiintoista lukea. Pääsee syvälle sinun ajatuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Melissa <3 Usein häpeä yrittää estää julkaisemasta ja joskus jopa kirjoittamasta. Tälläiset kommentit haalistavat häpeää ja antavat rohkeutta vastustaa sitä, kiitos <3

      Poista
  3. En ookaan ennen kuullut kirjoittamisesta käytettävän "ulostaa" verbiä :D yläasteella kyllä jo opeteltiin ensin "oksentamaan kaikki" paperille ja sitten hiomaan niitä essee vastauksia :D Tämä oli todella mukaansatempaava teksti lukea, eikä todellakaan mitään ulostusta! :)

    http://www.sangynalla.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Petra <3 Ehkä kokeilen ottaa tuon oksentamisen omakseni jossakin toisessa tekstissä =)

      Poista
    2. Haha en ole varma onko se oksennus yhtään sen parempi ! xD

      Poista
  4. Itsekin pitäisi vieläkin rohkeammin kirjoitella, vaikka kirjoittelinkin raskausajasta sekä mieheni mielipiteestä avoimesti, mutta sen jälkeen on jotenki mennyt taas "lukkoon" haluaisi kyllä kirjoittaa mutta mitä jos....

    Oot rohkee & näitä on mielenkiintoista lukea! ✿

    https://jasukuvaa.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jasmin <3 Anna mennä vaan, ollaan rohkeita yhdessä! =)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit