Ollaanko me nyt tässä?

Eläinlapsi ja ihmislapsi istuvat mökin terassin sohvalla toisiinsa nojaten. Niin pieni ihmislapsi, ettei elämä ole ehtinyt vielä kyynistämään, kovettamaan tai katkeroittamaan. Niin hyväluontoinen, herkästi aistiva ja hellyyttään jokaiselle sitä tarvitsevalle tarjoileva eläinlapsi. 

©Hengittävääelämääetsimässä

Eläinlapsi antaa ihmislapsen silittää ja suukotella, rutistaa ja rakastaa. Hän seisoo vieressä vahvana ja vakaana kuin korkea kallio. Ihmislapsi on viaton ja rehellinen. Ei peittele pettymyksiä, ei ilon pirskeitä. Ei hillitse hihityksiä, ei kahlitse kyynelvirtoja. 

Vaikka edellinen kohtaaminen on liian kaukana menneessä, ihmislapsi lämpenee nopeasti ja luottaa niin vaivattomasti. Ei kulu montaa hetkeä, kun ihmislapsi jo levittää lyhyet raajansa x-asentoon, ponnistaa pienet paljaat varpaansa mökin puurappusilta ilmalentoon ja loikkaa vasten lapaluitani kietoen samalla käsivartensa kaulani ympärille. Suupielet osoittavat kohti sinistä taivasta ja paksun vaalean tukan peittämä pieni pää laskeutuu lepäämään niskaani. Kehoni vastaa välittömästi ja vapauttaa oksitosiinivarastonsa, lämpö leviää isovarpaan kynnen päästä korkeimmalle kohonneen kiharani latvaan asti. 

©Hengittävääelämääetsimässä

Vien ihmislapsen souturetkelle raukeasti virtaavalle joelle. Hän kyselee kysymyksiä maan ja taivaan väliltä, kertoo innokkaasti kutkuttavan hauskoja kommenttejaan kaikesta mahdollisesta.
Illalla ei ihmislasta nukuta, vaikka päivä on ollut täynnä liikettä. Istun terassilla ja odotan nukutuspuuhissa olevaa ihmislapsen äitiä seurakseni parantamaan maailmaa. Eläinlapsi luo minuun pitkiä katseita itikoiden lisääntyessä ja illan viilentyessä. Silitän karvaista kylkeä toisella kädellä ja hätistän toisella hyttysarmeijaa alimpaan helvettiin. “Mene vaan edeltä sisälle nukkumaan, istun vielä hetken ja tulen perästä”, sanon eläinlapselle, joka nousee pian väsyneine raajoineen ja siirtyy lasten unelta tuoksuvaan mökkiin. 

Ihmislapsi taistelee urheasti yötä vastaan. Hän nukahtaa lyhyessä ajassa äitinsä kainaloon ja herää yhtä nopeasti aina hetki sen jälkeen, kun äiti on päässyt mökin terassille katselemaan hentoa usvaa henkivää jokea. Ei ole ikävä noita aikoja, ajattelen ja päätän itsekin päästää irti tästä päivästä ja käpertyä mökin sohvalle, johon lupasin ihmislapselle mennä nukkumaan, lähelle häntä. 

Kävelen sisään ja kohtaan ihmislapsen äidin, joka liikkuu niin hiljaa ja niin äänettömästi kuin vain lapsensa nukahtamaan saanut äiti voi onnistua liikkumaan. Hän on jo menossa ulos voitonriemuisin askelin, kun ihmislapsi parahtaa “Äiitii!!” Kannat kääntyvät ympäri salamannopeasti, kädet kurottavat silittämään pientä päätä ja lempeä ääni kuiskaa “Ei mitään hätää, äiti on tässä ja Niinakummikin tuli nukkumaan. Äiti käy pissalla ja tulee ihan pian myös.” 

Toivotan ihmislapselle kymmenennet hyvät yöt ja taiteilen itseni eläinlapsen täyttämälle sohvalle. Pienet silmät kurkistavat kerrossängyn laidan yli ja heleä ääni kysyy “Ollaanko me nyt tässä, Niinakummi?” Sisällä liikahtaa jotakin kaunista aina, kun ihmislapsi kutsuu Niinakummiksi. “Kyllä, me ollaan nyt tässä yhdessä”, vastaan ja tunnen eläinlapsen pään laskeutuvan lepoon sääriäni vasten. “Hyvä”, ihmislapsi vastaa ja pieni pää putoaa viimeisen kerran tänä iltana tyynyn kannateltavaksi. Tuntuupa hyvältä olla tässä nyt, ajattelen. Sitten suljen silmät ja nukahdan suurta turvaa tuovan eläinlapsen lämpöön.