Kipeä rakkaus

Istun mökillä laiturin nokassa. Ilta-aurinko paistaa kasvoilleni ja luo joen pintaan kauniit heijasteet. Tämä hetki on kaunis. Se on hetki, josta pitäisi nauttia täysin rinnoin. Vetää keuhkot täyteen kevyttä kesäilmaa ja varastoida se kylmän talven varalle.

kuva: Pixabay

Ulkoiset olosuhteet ovat täydelliset, mutta silti tunnen sisälläni kalvavan tyytymättömyyden jäytävän. Silti minuun sattuu.

Olen ollut niin rohkea elämässäni useasti viimeisen puolen vuoden aikana. Olen seisonut itseni puolella monta kertaa. Olen kohdannut pelkojani. Pakenemisen sijaan kävellyt niitä kohti leuka pystyssä, lempeästi hyväksyen.

Elämä on viisas. Kun ihmisen ympärille syntyy tilaa ja sisäinen turva kasvaa, elämä tuo eteen tilanteita ja ihmisiä, jotka nostavat piilotetut pelot ja kivut esiin käsiteltäviksi. Kohtaa, hyväksy, luota ja rakasta, se sanoo. Kauniista ohjeesta huolimatta, tuntuu kuin helvetin tulilla heiluisi kipuineen.

Pohdin jälleen, miksi parisuhteet ovat minulle niin haastavia? Miksi olen koko elämäni ajan vetänyt puoleeni rakkaudettomuutta, turvattomuutta ja kaltoin kohtelua? Ja jos edellä mainittuja asioita ei ole suhteessa olemassa, olen kyvytön uskomaan niiden poissaoloon. Etsin joka nurkasta ja luon niitä omilla ajatuksillani, sinne missä niitä ei todellisuudessa ole.

Luin hiljattain käytännönläheisen ja mieltäni avartavan kirjan Kestävän suhteen salaisuus. Tiedostin sen avulla, että tämän toistuvan kipeän rakkauden elämääni aiheuttavat jo lapsuudessa syntyneet traumat ja hylkäämiskokemukset. Omaan turvattoman kiintymyssuhdemallin, joka alitajunnastani käsin ohjaa toimintaani aikuisuuden ihmissuhteissa.

On hätkähdyttävää huomata, yli kolmekymppisenä kahden lapsen äitinä, etsivänsä sitä rakkautta, hyväksyntää ja turvaa, joka olisi pitänyt saada lapsuudessa omilta vanhemmilta, parisuhteista. Ja sitten joutua pakokauhun valtaan miettiessään, mitenkähän on ehtinyt jo tähän mennessä kierouttaa omien lastensa kiintymyssuhdemallit. Ja ahdistua aina uudestaan ja uudestaan siitä, kun ei se toinen ihminen missään parisuhteessa pystykään näitä haavoja umpeen ompelemaan.

Osittaisesta eheytymisestä, tiedostamisesta ja terapiasta huolimatta, on raskasta löytää se ainoa tuohon toimenpiteeseen kykenevä kirurgi kynän toisesta päästä. Jälleen ja tämänkin kipupisteen kohdalla. Eikö joku muu voisi välillä tehdä sen puolestani?

Kankein käsivarsin alan kuromaan kasaan tuota elinikäni kestänyttä kipeän rakkauden haavaa. Imen voimaa itseeni joen ylle laskeutuvasta auringosta ja teen työn huolellisesti loppuun saakka.

Kipeän rakkauden arvet jäävät, mutta ne ovat kauniit arvet. Muistuttavat minua lopun elämääni siitä, että pelastus ei löydy ulkopuoleltani. Ne ohjaavat jatkossakin etsimään parantavaa rakkautta ensimmäisenä minusta itsestäni.