Vuodenkiertoa kirjoittamassa: lokakuu

Lokakuu, likakuu, roskakuu, ruojakuu – tyhjänpäiväinen välikuukausi, jolloin loka, lika ja roska valtaavat torit ja turut. Ainakin, jos uskoo vanhan kansan enteitä ja ennustuksia.

©Hengittävääelämääetsimässä

Ajoittainen innostuneisuus ja ideoiden tulva syöksähtelee silmieni takana lokakuisessa harmaudessa kuin kuurosade, joka tulee ja menee mielensä mukaan. On suunnitelmia, mahdollisuuksia ja kaikenlaisia ehkä -polkuja, joista en osaa valita. 

Hyvinvointivaltio on valinnanvaraa pullollaan, sitä tuntuu toisinaan olevan liikaa mielelleni. Se sekoittaa pään, häiritsee unta ja vapauttaa hermoston ylivireystilan valloilleen. Onnistun jo välillä välttämään kovan ja korkean pudotuksen suoraan alivireyteen.

©Hengittävääelämääetsimässä

Tasapainon tuova sietoikkuna hermoston heittelehtimisen keskelle löytyy monesti luonnosta; pienen koiran metsästä nauttivasta katseesta, sateenjälkeisen sammalen puumaisesta ja syvästä tuoksusta. Luonto on rehellinen ja vilpitön elämänkumppani. Ei koskaan esitä mitään, mitä ei ole. Aurinko ei ole paistavinaan, eikä tähti tuikkivinaan.

©Hengittävääelämääetsimässä

Lokakuun edetessä viihdyn enenevässä määrin seinieni sisällä kirjoineni ja kirjoituksineni. Kaipuu kotoilua kohtaan ylittää ihmiset ja tapahtumat, jopa pellon keskellä syystuulien tuiverruksissa urheasti tönöttävän torpan. Kun sulkee sälekaihtimet, sytyttää kynttilät ja täppää puhelimen älä häiritse -tilaan, muu maailma lakkaa olemasta. On vain neljän seinän sisälle sulloutunut minuus. Pelkkä ajatuskin luo dopamiinia vapauttavia mielleyhtymiä. Olen hämmentävän monesti sitä mieltä, että koen mieluummin sadan vuoden yksinäisyydeltä tuntuvan syysillan kuin hakeudun lajitovereiden seuraan.

Päivät sulautuvat toisiinsa joogineen, kirjoittamisineen ja koirakävelyineen. Kaikki toistuu samanlaisena ja samalla jokin on koko ajan toisin. Muutos on päättymätöntä ja pysyvää. Takapihan omenapuun omenatkin alkavat olla viimeistä myöten maassa, vaikka muutama viikko takaperin tuntui, etteivät ne ikinä lopeta putoiluaan.

Käyn yhtenä päivänä ihmettelemässä pääkaupunkia joukkoliikenteellä. Keravan asema on tuolloin erityisen kolea ja harmaa. Tihkusade tanssii kiharoilla ja kohtalainen tuulenvire koskettelee paljaita käsiä. Se tuntuu tulevan vanhan Anttilan suunnalta. Ehkä siellä on joku elämän synkkiä soita rämpinyt vetänyt viimeisen annoksensa, ja hengenvetonsa siinä samalla.

Otan kuvan asemalle lukitsemastani pyörästä. Siltä varalta, jos se anastetaan oman käden oikeudella jonkun toisen omaisuudeksi siihen mennessä, kun palaan. En tiedä, tekisinkö samoin Kauniaisissa, Kempeleessä tai Kauhajoella. Keravalla, kotikaupungissani teen niin.

Lokakuun lämpötilat pysyvät useimpina päivinä melko lempeinä kylmää karsastavalle keholleni, vaikka mahtuu ruojakuuhun myös syksyn ensimmäinen pakkasaamu. Poljen pyörällä miinus kolmessa asteessa ja tuntuu, että reisilihaksenikin ovat kylmästä kohmeessa.

©Hengittävääelämääetsimässä

Viikonloppuisin ajan touhuamaan torppaa talviteloille. Jään hirsien väliin uinumaan, vielä kun tarkenee. Iltaisin katselen lumoavan kaunista tähtitaivasta kyykkypissalta käsin. Aamuisin kipitän ensimmäisenä takalle, sen sytyttäminen on päivän ensimmäinen toimenpide tähän aikaan vuodesta. Suunnittelen kasvimaata seuraavalle kesälle. Haaveilen multaantuvista kynnenalusista ja siitä lapsenomaisesta riemusta, jota koen nostaessani ensimmäistä mukulaa.

©Hengittävääelämääetsimässä

Kuukauden edetessä ja valon vähentyessä lokakuu muuttuu likakuuksi, ja lehtipuiden jäljellä olevat väriaineet hajoavat muuttaen kauniin väriloiston valjuksi ruskeudeksi. Loppukuusta lehtien kantoihin muodostuneet irtoamissolukot avustavat puita riisuuntumaan alastomiksi. Muutoin lehdet söisivät emopuunsa perikatoon, eikä se selviäisi joutsenparvien takaa lähestyvästä talvesta.

Keravalainen aamulenkki puoli seitsemältä kuun viimeisenä viikonloppuna on vaellus pimeydessä. Olen kaivanut heijastinliivin ulkovaraston jätesäkkikasan alimmaisesta säkistä. Kaukana takana ovat ne vuodet, jolloin järjestysmiesmäisen liivin käyttäminen olisi ollut noloa. Keski-ikäkö on koittanut?

©Hengittävääelämääetsimässä

En kohtaa lenkillä ristinsielua, en ihmistä, en eläintä. Katulamppujen valo on erityisen hyvä ystävä tällä vaelluksella.  Pyydän mielessäni suojelusenkeliä viemään katulamppujensäilytyspyynnön kaupungin asioista päättävien henkilöiden aamu-uniin. Ei tingitä niistä, vaikka Keravakin elää keskellä maailmanlaajuista energiakriisiä, eihän?

Naaraskoirani kuukautiset ovat vihdoin takana ja olen saanut 50 kiloa urosta, lihasta ja taistelukoiran ulkonäköä vasemman käteni päähän. Tunnen oloni hitusen turvallisemmaksi ja katu-uskottavammaksi tämän henkiystävän kanssa kulkiessani. Luovuthan, rakas, lempeydestäsi ja ihmisystävällisyydestäsi, jos joku saatana olkapäällään istuva iskee ihoillemme, kuiskaan hänelle pimeän aamun valjetessa.

Ruojakuun viimeisenä sunnuntaina hämärä hiipii horisonttiin jo viiden korvilla. Edellisenä yönä on siirrytty talviaikaan ja kellot on käännetty osoittamaan kohti mennyttä kesää. Siinäpä oiva tekosyy sulkea kaihtimet ja sytyttää kynttilät entistäkin aikaisemmin…

Julkaisen blogissa (lähes) kuukausittain Vuodenkiertoa kirjoittamassa -tekstin Vuodenkierto-luontokirjoituskurssista inspiroituneena. Aiemmat tekstit löytyvät täältä.