Vuodenkiertoa kirjoittamassa: toukokuu

©Hengittävääelämääetsimässä

Narsisteja ei ole näkynyt minun tonteillani toukokuussa, hyvä niin. Takapihalle pääsiäisen aikaan ostetut narsissitkin roikkuvat kuolleina ruukuissaan. Toukokuun tilinpäätöstä tehdessä ei tarvita päiväkirjamerkintöjä. Katseen kääntäminen takapihalla kauniisti kukkivaan omenapuuhun riittää. Kylmän kevään herättämät ankeat aaveet katoavat lämpimiin kevätpäiviin ja kiroavat omaa kataluuttaan kaikotessaan. Puut ovat pukeutuneet monivihreisiin lehtimekkoihin ja seisovat ryhdikkäinä taivasta vasten. Nyt voinee ilman epäröintiä todeta kevään olevan täällä.

Toukokuu on tänä vuonna vehreää maisemaa ravitsevia sateita ja esimakua edessä olevasta kesästä. Kirjaan keväthavaintoihini kaksi paidatonta miestä ja ainakin neljä mikroshorteissa sipsuttelevaa teinityttöä viidentoista asteen lämpötilassa. Ei täällä nyt noin lämmin vielä ole, ajattelen ja kadehdinkin heitä, joiden geenit antavat keholle luvan paljastua pienestäkin lämmöstä.

©Hengittävääelämääetsimässä

Luonto leikkii toukokuussa ihmisen havaintokyvyllä: kasvu, muutos, vehreytyminen tapahtuu huomaamattomasti edessäni. Tuttujen ja tuntemattomien lenkkipolkujen reunukset vaihtavat väriä ympärilläni, enkä huomaa sitä lainkaan. Kunnes huomaan ja pääsen tuntemaan lapsenomaista ihmetystä, kuin näkisin jotain ensimmäistä kertaa elämässäni. Elämä on onneksi täynnä ensikertoja.

Keravassa kauneinta on kaupungin keskusta-alueita ympäröivät kirsikkapuut. Huomaan niiden puhjenneen kukkaan minun ja kollegoideni kunniaksi äitienpäivänä. Muutaman viikon kuluttua ne ovat jo vaihtaneet arkisempaan asuun. Kukkivan luonnon huumasta nauttimista hidastavat kutiavat silmät ja vuotava nenä, vaikka allergialääke ohittaa ruokatorven joka aamu.

©Hengittävääelämääetsimässä

Pieni torppa pellon laidalla on odottanut koko pitkän talven työjuhtaa, hyyryläistä, huussintyhjentäjää ja hirsimökin hengetärtä. Olla kaikkea kaikille, siihen en enää pysty. En edes rakkaan torpan takia. Torppa saa kuitenkin täyttymyksensä toukokuussa, kun mökkielämä käynnistyy kankeasti. Mökki lämpenee ensin hitaasti. Lieneekö loukkaantunut talven mittaisesta yksinäisyydestä, johon se sai tottua tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Minäkin olen alkuun ytimiäni myöten jäässä. Tunnun kestävän kylmää vuosi vuodelta vähemmän. Tulen tanssiessa takassa me kuitenkin lämpenemme yhdessä ja muistamme toivottavasti taas pian, mistä toisissamme pidimme.

Ajelen torppaa ympäröivän, toukokuusta villiintyneen viheralueen. Se on venähtänyt viikossa viidakoksi. Vanha ruohonleikkuri pärähtää käyntiin ensimmäisillä vedoilla ja kiitän sitä uskollisesta palveluksesta. Kolme tuntia ja kaksi kyykäärmehavaintoa myöhemmin, olen valmis.

Nurmikoiden ajon lisäksi ajan sääreni, joiden karvapeitettä säilön pohkeiden lämmittäjänä läpi talven. Siinä vasta savotta ja toukotyö tehtäväksi. Karvojen alaiset arvet muistuttavat entisestä elämästä. Niiden muistojen antaisi mieluummin tukehtua pitkien, tummien säärikarvojen uumeniin.

Torppa täyttyy valosta vielä kymmeneltä illalla. Hyttynen hytkyy ohutta ikkunalasia vasten, etsinee ulospääsyä tai tuoretta verta imettäväksi. Katson usvaista maisemaa ja yritän ennustaa tulevaa tunteakseni näennäistä turvaa. Näen kesän, joka on tulossa naapuritalon takaa. Se on ihan kohta täällä! Syntyy uusia muistoja, vanhat ja satuttavat saavat kuolla puusaunan pesässä. Mustijoki raikaa pian metelistä ja naapurimökin rouva miettii, onko tarvetta soittaa hätäkeskukseen.

Julkaisen blogissa kuukausittain Vuodenkiertoa kirjoittamassa -tekstin Vuodenkierto-luontokirjoituskurssista inspiroituneena. Aiemmat tekstit löytyvät täältä.