Kaunokirjallisuudella kouluväkivaltaa vastaan
©Marek Sabogal |
Kirjailija Iida Rauma (kuvassa yllä) kertoo Keravan kirjaston maaliskuisella kirjailijavierailullaan kirjoittaneensa romaaniaan Hävitys. Tapauskertomus (Siltala, 2022) intensiivisesti vuodesta 2016. Puitteet romaanin sisällölle rakennettiin jo Rauman lapsuudessa. Kyseessä on alaotsikon mukaisesti tapauskertomus henkisestä ja fyysisestä kouluväkivallasta, jonka tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun Turkuun.
”Öisellä juoksulenkillä A näkee joutomaan laidalla tutun
hahmon ja tajuaa, ettei mikään lopu, mikään ei ole ohi. Alkaa hengästynyt ja
epätoivoinen yritys jahdata ja paeta omaa menneisyyttä läpi Turun runnellun
kaupungin, 1990-luvun kosteusvaurioisiin luokkahuoneisiin ja pimeyteen, jolle
ei ole sanoja, mutta josta on silti kerrottava. Hävitys kysyy, kuinka
kirjoittaa itsestä, jos oma itse on hajotettu. Kuinka dokumentoida lapsuutensa
kauheudet kulttuurissa, jossa aikuiset vihaavat lapsia ja haluavat pyyhkiä
jäljet menneistä vääryyksistä?”
Kunpa voisin todeta, että 2020-luvulla tällaiset
tapauskertomukset ovat vain lähihistoriaa. Onhan meillä sentään ollut tutkitusti
tehokas KiVa koulu -ohjelma jo vuodesta 2007. Valitettavasti joudun kuitenkin
toteamaan, että vaikka KiVaa on tarjolla tapauskertomuksia riittää, ainakin
Keravalla vuonna 2022. Yhdyn Raumaa kirjastossa haastatelleen
kirjallisuustoimittaja Seppo Puttosen toiveeseen siitä, että Suomen kielen ja
kirjallisuuden opettajat luetuttaisivat tätä kirjaa oppilailleen. Toivoisin
myös koulujen henkilökuntien lukevan sen. Ehkä se auttaisi tuomaan
kouluyhteisöihin, sekä lapsiin että aikuisiin, syvempää ymmärrystä siitä, mitä
kouluväkivalta voi uhrilleen aiheuttaa.
”Ootsä kuullu niist tutkimuksist miten lapsuusiän jatkuva stressi vaikuttaa terveyteen? Enempi tulehdusta, korkeempi verenpaine, todennäkösempää saada kakkostyypin diabetes, MS-tauti, sydänsairaus, aivoinfarkti, aivoveritulppa, Alzheimer, syöpä… Mun historial ne vei mult jotai kakskyt vuotta elinaikaa mut keskustelun taso on yhä semmone et on se henkinenki väkivalta vähä kurja juttu.”
Kirja tuo esiin sen, mitä vanhemmat sukupolvet pahimmillaan pudottavat nuorempien sukupolvien niskaan: Rauman mukaan planeetan, jota tuhotaan juuri nyt, Turun, joka on tuhottu jo moneen otteeseen ja ihmisen, joka melkein tuhottiin. Tuntuu lohdulliselta lukea sana melkein, ja siihen päättyykin lohdullisuus tämän kirjan ja kouluväkivalta ilmiön osalta.
©Siltalakustannus, kannen graafinen suunnittelu Tuomo Parikka |
Kirja ei ole kevyt, eikä helppo, mutta sitäkin
tarpeellisempi. ”On tärkeää, että kirjallisuuden avulla voidaan tarttua myös
toivottomuuteen”, sanoo Rauma Kerava vierailullaan. Ehkä rohkeus tarttua
toivottomuuteen, on keino luoda toivoa itsessään.
"Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee
nii oli niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks
kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on asiat aika hyvin."
Kirja on kammottavaa ja kaunista luettavaa samanaikaisesti. Luen
monessa pienessä osassa. En yksinkertaisesti pysty pidempiin pätkiin, niin
syvälle syvimpiin kerroksiini sen tapahtumat iskevät. Iltaisin en lue Hävitystä
ollenkaan, koska en halua kouluväkivallan tulevan yöuniini sekoittumaan perheeni
tapauskertomuksiin.
Kauneinta kirjassa on kieli, kammottavinta se, että tarina
on totista totta. Tapauskertomus viittaa kirjan omakohtaisuuteen. Rauma
käy siinä läpi kouluväkivaltahistoriansa ja sivuaa samalla sitä, millaisia
vaikutuksia henkisellä ja fyysisellä väkivallalla on aikuiselämään.
Kompleksisen traumatisoitumisen oireet, joita ei auta juosta pakoon, hyppäävät
tekstistä suoraan silmille.
”En mäkää iha sivistymätön oo mut sä ku oot tommone
hurjan fiksu tyyppi nii annas ku mä annan sul lukuvinkin. Semmone ku Haunted
self on aika hyvä. Niinku Riivattu itte. Siin on idean et joskus ku ihmisel tapahtuu
jotai oikeen pahaa etenki jos se on lapsi tai muuten tosi heikoil nii sen
ihmisen minä saattaa pilkkoontuu silleen et sil tulee niinku semmonen
apparently normal part joka näyttää aika normaalilt ja ainaski joteski osaa
toimii täs maailmas ja sit semmone niinku emotional part joka ottaa kantaakseen
kaiken sen mikä sil ihmisel on liikaa, niinku kaiken sen kauhun ja kivun ja
avuttomuuden, kaikki tämmöset suljetaan siihen emotionaaliseen osaan et se
ihminen vois ees joteski elää.”
En voi olla pohtimatta, ovatko kirjan henkilöhahmot, A ja
Ira, kirjailijan pirstoutuneita psyykeen osia, jotka käyvät loputonta taistelua
toisiaan vastaan, kunnes koittaa hetki, jossa jonkinlaisen keskusteluyhteyden
on löydyttävä, jotta pirstoutuneet osat voisivat joskus integroitua tai edes
sietää toisiaan. Vai onko Rauma vain halkaissut itsensä romaanin kahdeksi henkilöhahmoksi,
ja löytänyt siten ainutlaatuisen tavan kuvata kokemuksiaan. En tiedä, mutta toimii.
Kirjaa on kuvattu myös kostokirjaksi. “Osuva luonnehdinta
tavallaan, mutta tämä ei ole kostokirja, koska en ole kirjoittanut sitä
entisille luokkalaisilleni, enkä opettajilleni. Mutta tämä voisi olla
kostokirja aikuisille ja yhteiskunnalle, jossa lapsia voi niin monella tavalla
kaltoinkohdella”, Rauma sanoo.
Lukiessani kirjaa hekumoin erilaisilla fantasioilla, joissa
Rauman entiset luokkatoverit sekä opettajat lukevat kirjaa äärimmäisen ahdistuneina.
Istun hykertelevänä valona heidän lukulampuissaan ja koen jonkinlaista
sadistista tyydytystä siitä häpeästä ja syyllisyydestä, jota toivon heidän ja
kaikkein kaltoinkohtelijoiden lukiessaan tuntevan. Inhimillistä vai sairasta,
en tiedä.
”Useimmiten hän huusi jotain takaisin, kutsui haukkujia
kusipäiksi, idiooteiksi tai käski niiden painua helvettiin, mutta kuin antiikin
hirviöt, huutelijat kasvattivat seitsemän päätä katkenneen tilalle, enimmäkseen
A ei tiennyt, keitä ne olivat tai mistä ne tulivat, mutta aina niitä tuli lisää.”
En tiedä, millainen lukukokemukseni olisi ollut, jos en itse
olisi osallisena yhtenä kouluväkivaltaan liittyvistä tapauskertomuksista. Ehkä
se järkyttäisi vielä enemmän, jos olisi saanut nauttia elämästä näiden
ilmiöiden ulkopuolella, toki silloin olisi helpompaa vain sulkea kirjan kannet
ja todeta, että tämä ei ole minun todellisuuttani.
Voisinpa todeta, että kirjassa on kaunis ja onnellinen loppu, mutta onko sellaista koskaan olemassa ihmisille, jotka kokevat asioita, joita kenenkään ei tulisi kokea? En tiedä, se jäänee nähtäväksi jokaisen tapauskertomuksen kohdalla erikseen.
Olen kiitollinen Raumalle siitä, että hän lähti taistoon
kouluväkivaltaa vastaan kaunokirjallisuuden väkevä voima aseenaan. Minusta hän
saavutti kirjallaan ison erävoiton tuossa taistelussa. Se kaikki, mitä
kouluympäristön aikuiset ja lapset aiheuttivat, mitätöivät ja peittelivät,
tulee tässä kirjassa nähdyksi ja kuulluksi.
*Kirja on saatu arvostelukappaleena. Kiitos Siltala.
P.S. Kouluväkivallan jälkihoitoa, tukea akuuteissa tilanteissa sekä koulutusta kiusaamisasioissa tarjoaa valtakunnallisesti Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkku.
Tämä kyllä vaikuttaa ehdottomasti lukemisen arvoiselta kirjalta - kiitos vinkistä :)
VastaaPoistaOle hyvä, Diina-Maria <3 Vahva suositus minulta!
Poistakirjat ei kuulu omiin harrastuksiini :)
VastaaPoistaYmmärrän =)
PoistaKiva -koulu projektiin täytyy sanoa, monta koulua nähneenä, että osa kouluista on osannut hyödyntää projektissa olevia vaihtoehtoja, osa taas ei. Itsellä siis on kokemusta kouluista, jotka ovat tehneet ison työn kiusaamisen kitkemiseksi. Osa taas ei mitään. Kaikkein tärkeintä näissä on se, että nuoret itse otetaan mukaan kehittelemään keinoja kiusaamisen ehkäisyyn ja niihin puuttumiseen. Nuoret kuitenkin ovat itse kokemassa kiusaamista ja monasti kaikki tapahtuu aikuisilta salassa.
VastaaPoistaHyvä kuulla, että hyviä kokemuksiakin löytyy. Ehkä tilanteet voivat myös näyttäytyä monin silmin riippuen siitä, mistä näkökulmasta niitä katsoo; vanhempana, kiusattuna, kiusaajana vai henkilökuntana...
PoistaEhdottomasti tulisi tuoda enemmän esille kouluväkivallan vaikutuksia ja lisätä ymmärrystä kuinka vakavia seuraamuksia sillä on.
VastaaPoistaSamaa mieltä, Marjut! Tuntuu olevan koko ajan olemassa oleva ilmiö, jota toisinaan nostetaan ja toisinaan lasketaan esim. mediassa.
Poista