Vuodenkiertoa kirjoittamassa: helmikuu

Helmikuun ensimmäinen aukenee eteeni lumisena ja valkeana. Pakkasta on kymmenen astetta, mutta syystä tai toisesta, se tuntuu kehossa kolmeltakymmeneltä. Kylmään ilmamassaan astuminen salpaa hengityksen. Rivitalokodin taivaansinisessä ulko-ovessa roikkuva puista punottu sydän on jäätynyt ytimiään myöten. Täällä asuu kylmä sydän, se kertoo naapurille, sotilaalle ja koulukiusaajalle.

Helmikuinen luonto esittää katkelmia kaikista vuodenajoista: on aurinkoa, on sadetta, on lunta, on tuulta, on loskaa, on koiranpaskaa pitkin lumi- tai sohjokinosten kaventamia katuja. Paskapussia on nyt muistettava kantaa lenkillä takin taskussa, ellei halua joutua koirankakkapartioiden rankaisemaksi. Sisältö elämäänsä on jokaisen hankittava jostakin.

©Hengittävääelämääetsimässä

Lämpötila ei osaa päättää, missä olisi hyvä olla ja se päätyy seilaamaan plussasta miinukseen ja takaisin. Lumikinokset muuttuvat ensin raskaaksi sohjoksi ja jäätyvät sitten pystyyn seuraavan päivän pakkasessa. Helmikuun lämpötila on yhtä epävakaa kuin rauha Euroopassa juuri nyt.  Linnut laulavat pihapuussa pelosta, Putinista ja kaikista maailman mustista ajanjaksoista. Mustat ajat muuttavat yksilön turvan kokemuksen kollektiiviseksi turvattomuudeksi.

Mistä tällaisina aikoina kehtaa edes kirjoittaa, kun Ukraina anoo aseita ja itkee epätoivon kyyneleitä? Koronavirus tunsi kai nahoissaan Euroopan yllä leijuvan uhan ja ymmärsi ottaa askeleen taaksepäin. Sen jättämä tila täyttyi Kremlin panssarivaunuilla ennen kuin ehti kunnolla tyhjentyäkään. Koronaviruksen taustalla leijuvat salaliittoteoriat luovat minuun lähinnä huvittuneisuutta. Huvittuneisuus muuttuu hurjaksi epäuskoksi ja oksennuksen mauksi suussa, kun samat teoriat suurine suunnitelmineen leijutetaan ilmoille tässäkin yhteydessä, jossa ihmisiä tapetaan vieressä toisen ihmisen kädestä ja käskystä. 

©Pixabay

Tuntuu oikeastaan tekopyhältä kirjoittaa, kauhistella tai edes ottaa kantaa koko asiaan, koska Euroopan ulkopuolisessa maailmassa ihmisiä taidetaan tappaa sotien nimissä nykyaikanakin jatkuvalla syötöllä. Mutta se maailma sotineen on minulle tuttu ainoastaan kaukaisista maista kirjoitettujen tarinoiden kautta. Euroopassa soditut sodatkin olivat, tähän helmikuuhun saakka, tuttuja vain koulujen historiantunneilta, joidenkin romaanien sivuilta sekä ylisukupolvisista traumoista, joita kansani kantaa.  

Me olimme onnekkaita, koska sota pysyi etäällä, kunnes ei enää pysynyt. Ukrainassa se tuli iholle, Suomessa lähelle, hyppäsi historiankirjoista tähän hetkeen. Helmikuu jää muistoihin hyytävänä... joka toisen päivän plussakeleistä huolimatta.  

©Hengittävääelämääetsimässä

Samaan aikaan luonto jatkaa vuodenkiertoaan, elää omaa elämäänsä salaliittojen ja ihmisten suunnitelmien ulkopuolella. Jättimäinen, vähintään kymmenenkiloisen koirani kokoinen, rusakko ponnistelee takapihan portin eteen erään kirkkaan aamun ensimmäisinä tunteina. Olen imemässä syöpää ja syntiä keuhkoihin, joiden puhdistaminen on yksi helmikuun hartaimmista haaveistani.

Katselemme toisiamme arvioiden, uhka vai mahdollisuus? Hän on veikeä näky. Turkki on pitkien korvien päästä hännäntöpöön saakka ruskea, kuin vauhtiraita muistuttamassa tulevasta keväästä. Raidan ja pään alapuolella kaikki karva on lumenvalkoista. Risteytys puhdasveristen rusakkojen rodussako, pohdin. Aivan kuin minäkin, kahden rodun risteytys. Sisältä lämmin kuin Pohjois-Afrikan kesäyö, ulkoa kylmä kuin suomalaisen rivitaloasunnon ulko-ovessa roikkuva ytimiään myöten jäätynyt sydän. Mahdollisuus, ajattelen! Ehdottomasti mahdollisuus kohdata kaltaisensa kauneus tässä mielettömässä maailmassa.

Julkaisen blogissa kuukausittain yhden Vuodenkiertoa kirjoittamassa -tekstin kirjoittaminen.fi -sivuston Vuodenkierto-luontokirjoituskurssin tehtävistä inspiroituneena. Aiemmat tekstit löytyvät täältä.