Jotta valo ei katoaisi

Olen ollut lähiviikkoina lähekkäin kahden naisen, oman lapsen menetykseen liittyvän, surun kanssa. Olen saanut kunnian kuulla, lukea ja kirjoittaa naisten tarinoista. Olen tuntenut syvästi naisten avoimuudesta ja kokemusten jakamisesta valtameren lailla virtaavan voiman. Sillä voimalla on valta eheyttää ja antaa korjaavia kokemuksia. Vaikka omat suruni liittyvät toisenlaisiin asioihin, olen saanut heidän tarinoistaan rohkeutta kohdata taas vähän enemmän ja vähän syvemmältä.

Olen päätynyt naisten tarinoiden äärelle sattumalta, vaikka en usko sattumiin. Uskon siihen, että kaikella elämässä tapahtuvalla on merkityksensä, vaikka toisinaan merkityksen löytäminen tuntuu mahdottomuudelta; lapsen kuolema, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, lapsen henkinen tai fyysinen kaltoinkohtelu, lapsen kiusaaminen...

Ne ovat asioita, jotka tuntuvat kulkevan käsikynkässä pimeyden kanssa, ja niiden keskeltä on vaikea löytää valoa. Ne ylittävät ymmärryksen, niille ei ole armoa, ei oikeutusta, ei lupaa. Lapsi on pyhä ja sellaisena lapsen kuuluisi saada pysyä. Lapsi ei kuulu kuolemalle, ei pedofiilille, ei kaltoinkohtelevalle kasvattajalle.

Näitä kokemuksia kohdanneille lapsille, aikuisille ja läheisille on vaikea löytää sanoja sanottavaksi tai lohtua lämmittäjäksi. Ja silti, on ihmisiä, jotka löytävät niitä. On ihmisiä, jotka jakavat tarinansa, kokemuksensa ja surunsa. Ohjaavat omilla toimillaan toisia, jotka ottavat haparoivia askeleitaan kohti surua ja pimeyteen valahtanutta valoa.

Nämä ihmiset jakavat tarinansa, jotta valo ei katoaisi.

©Eetu Juutilainen

Törmään elokuussa 2021 juuri ilmestyneeseen Valo joka ei kadonnutkaan -kirjaan. Kansi on kaunis ja kirjan nimi herättää kiinnostukseni heti. Kyseessä on 8-vuotiaana syöpään menehtyneen Senjan ja hänen läheistensä tarina. Lukiessani tuolloin kirjan kuvausta kuulen ainoastaan sanat: syöpä, kuolema, suru, oman lapsen menetys, kaiken pyhän rikkoutuminen. Mieli ohittaa sanat: kiitollisuus, toivo, valo, kauneus, valinta. Ei, en halua lukea tällaista nyt, ajattelen, ja ohitan kirjan nopeasti.

Kirjassa vallitseva valo ei kuitenkaan ole halukas ohittamaan pimeydessä kulkijaa, vaan se alkaa ilmestymään eteeni uudestaan ja uudestaan alkuvuodesta 2022. Alan sattumalta seuraamaan Instagramissa freelance-toimittaja ja kirjailija Emilia Salorantaa. Ahaa, hän on sen syöpäkirjan toinen kirjailija, huomaan.

Tammikuun lopulla luen uutisen, joka kertoo kirjan voittaneen Audio Awards 2021 -palkinnon. Tässä voisi olla lehtijutun juuri, ajattelen, ja otan yhteyttä keskiuusmaalaiseen Salorantaan sekä paikallislehden uutispäällikköön. Sovin haastattelun, enkä edes tässä kohtaan suunnittele lukevani kirjaa, kunnes Valo joka ei kadonnutkaan lävistää sattumalta sarveiskalvoni Keravan kirjaston esittelypöydällä. Ace of Base -yhtyeen kappaleen I saw the sign and it opened up my eyes… -alkuinen kertosäe alkaa soimaan päässäni ja päätän lainata kirjan.

Ryhdyn lukemaan kirjaa samana päivänä ja liikutun heti ensimmäisen luvun aikana, joka jo itsessään kiteyttää kirjan ydinsanoman: Emme voi valita, mitä meille tapahtuu, mutta voimme valita, miten tapahtuneeseen suhtaudumme.

Kirjan toinen kirjailija, Senjan äiti, Varpu Hintsanen, on vilahtanut tietokoneeni ruudulla osana Leijonaemot ry:n lähettämää jäsenkirjettä keväällä 2021. Tyrkyllä oli tuolloin hänen verkkoluentonsa otsikolla: Jotta tänäänkin muistat olla sinä. En todellakaan jaksaisi olla minä, ajattelen, ja jätän luennon välistä.

”Tämä on oodi avoimuudelle ja ihmisyydelle, rakkaudelle ja välittämiselle.” – ote kirjasta

Kirja vangitsee vartaloni sohvalle, se kuljettaa minut näkymättömäksi katsojaksi pienen Senjan elettyyn elämään. Se iloisuus, leikkisyys ja luovuus, joka Senjasta välittyy minulle Hintsasen ja Salorannan luomien lauseiden myötä, on läsnä kotonani tälläkin hetkellä. Se näyttäytyy minulle 11-vuotiaan tyttäreni kuvankauniissa kasvoissa, luovissa käsissä ja vauhdikkaissa liikkeissä. Tunnen itseni maailman onnellisimmaksi, koska saan seurata häntä tänäänkin lihana ja verenä edessäni.

Itkuni toimii useimmiten lapsilleni turvattomuuden tunteen laukaisevana tekijänä. He ovat joutuneet todistamaan vierestä tuskan- ja pelontäyteistä, lohdutonta ja syvää itkuani liian monta kertaa viime vuosina. Tänään he saavat Senjan tarinan kautta korjaavan kokemuksen itkustani. 

Äiti, älä lue tuollaista, kun sä olet sitten ahdistunut ja itket täällä taas, poikalapsi sanoo katsoen poskilleni putoilevia kyyneleitä. Tämä lapsi aistii tunnetilani, vaikka tuhansien kilometrien takaa. Nyt minä itken armosta, en ahdistuksesta. Itken, koska olen niin kiitollinen teistä, soperran hänelle sohvan nurkasta.

Jos olet lukija, lue tämä kirja. Jos et ole ollenkaan lukija, lue tämä kirja. Jos olet kohdannut surua, lue tämä kirja. Jos et ole (vielä) kohdannut surua, lue tämä kirja. Lue tämä kirja ihan vain, koska kuulut ihmisten heimoon, joiden elämässä vuorottelevat suru ja ilo, pimeys ja valo. 

Tämä kirja on yhden perheen tarina, mutta se on myös tarina ihmisten välisen yhteisöllisyyden ja  ystävyyden, kohtaamisten ja välittämisen tuomasta eheyttävästä voimasta, joka voi kannatella läpi suurimmankin surun. Siinäkö rakkauden rakennusaineet?

Uskon vakaasti kirjan antavan apua jokaiseen elämään, jossa valo on joskus ollut vähissä.

”Suruni on yhteys tyttäreeni.” – Maarit Suhonen

Sosiaalisen median syövereissä voi kohdata kamalan lisäksi myös kaunista ja hyvää. Kohtaan siellä myös toisen naisen tarinan, joka jakaa Hintsasen kanssa samankaltaisen menetyksen. Maarit Suhosen 8-vuotias tytär menehtyi 21 vuotta sitten tapaturmaisesti. 

Hänen päivityksensä kautta päädyn surevankohtaaminen.fi -sivustolle, jonne on koottu tutkittua tietoa surusta ja surevan tukemisesta. Sivuston takana yhtenä rintamana seisovat neljä surujärjestöä; Käpy ry, Nuoret lesket ry, Huoma ry ja Surunauha ry. Järjestöjen yhteistyöstä on syntynyt Surevan kohtaaminen -toiminta, joka koostuu kokemusasiantuntijatoiminnasta ja asiantuntijatiedon välittämisestä.

Kolmas sektori saa jälleen ihokarvani kampeamaan pystyasentoon kylmien väreiden kulkiessa läpi kehon. Kolmannen sektorin toimijat tekevät niin tärkeää ja merkityksellistä työtä esimerkiksi elämässä haavoittuneiden ihmisten hyväksi. He tekevät sitä usein järkyttävän pienillä talous- ja henkilöstöresursseilla.

Otan jälleen yhteyttä paikallislehden uutispäällikköön sekä Maarit Suhoseen, ja pyydän saada kirjoittaa palan tästäkin tarinasta. Pidättelen itkua haastatellessani Surevan kohtaaminen -toiminnassa työskentelevää asiantuntija Sirpa Mynttistä sekä Suhosta.  

Nykyään surun saapuessa Suhonen tervehtii kuollutta tytärtään, ja kirjoittaa tälle toisinaan kirjeitä Naislife -blogiinsa. Hän kertoo surunsa muuttaneen muotoaan monesti, hakeneen paikkaansa elämän virrassa ja asettuneen ajan myötä lempeäksi yhteydeksi tyttäreensä. Suhonen on käsitellyt suruaan vuosien varrella esimerkiksi kirjoittamalla, puhumalla ja jakamalla omaa kokemustaan. 

Vertaisuuden voima on kiistämätön, ajattelen.

Ehkä vaikeat kokemukset, joita Suhonen, Hintsanen ja moni muu kohtaa, voivat todella viedä pimeydestä takaisin valoon, ja johtaa polulle, josta valo ei koskaan enää katoa pysyvästi.

Kiitos, Varpu ja Emilia, Maarit ja Sirpa. Kiitos, kun muistutitte tarinoillanne, että valon ei tarvitse kadota. 

©Hengittävääelämääetsimässä