Elämää ja selviytymistä (korona)kuplassa

©Hengittävääelämääetsimässä

Koronarajoitukset kaatuvat nyt vauhdilla, julistaa Yle uutisten otsikko tänään, 12.2.2022. Me olemme koronan kanssa kulkeneet käsikädessä viimeiset kaksi vuotta, vaikka olen monesti ajatellut eläväni täysin sen ulkopuolella, omassa kuplassani. 

Maailma ja Suomi sulkeutuivat maaliskuussa 2020, kun Maailman terveysjärjestö WHO julisti koronan muuttuneen epidemiasta pandemiaksi. Poikkeusolot alkoivat Suomessa ja kauppojen hyllyt hamstrattiin vessapaperista ja säilykkeistä tyhjiksi. Hallitus otti käyttöön valmiuslain, eristi Uudenmaan ja sulki koulut.

Minä olin ottanut varaslähdön ja sulkeutunut oman kuplani sisäpuolelle jo aiemmin. Ulkoinen maailma tuntui yhtä epätodelliselta kuin sisäinen maailmani ja pohdin, tapahtuuko tämä maailmanaika vain minun päässäni. Kaikki tuntui toiselta todellisuudelta, jonka ulkopuolella minä yritän selviytyä.

Vuosien ajan kehooni, mieleeni ja sieluuni kerääntynyt väsymys ei antanut enää armoa. Se tuntui lyijynraskaana kehona ja alati alaspäin painuvina silmäluomina, häiriöinä oman toiminnanohjausjärjestelmässä ja kykenemättömyytenä muodostaa kokonaisia lauseita. Pitkittyneessä väsymyksessäni mikään lepo ei enää palauttanut, ja levottomuuteni lunnaat lankesivat maksettavaksi, korkojen kera.

Elämä kuplassani on epävakaata. Kompleksisen traumatisoitumiseni aiheuttamat mielenterveyshäiriöt ja uupumus aiheuttavat yhteistyössä hermostooni valtavia vireystilavaihteluita. Syöksyn suoraan alivireydestä ylivireyteen, jossa olen sisäisesti maaninen yhdessä hetkessä, ja toisessa putoan takaisin alivireyteen, jossa olen syvän depression vallassa. Kaikki tämä on päässyt paljastumaan vasta, kun itsehoitolääkkeenä käyttämäni päihteet, työnarkomania ja suorittaminen kuorittiin väkisin pois pinnalta. Olen pahoillani, mutta vaihtoehtoja ei enää ollut. Jos en olisi pysäyttänyt sinua, olisit suorittanut itsesi suoraan hautaan, elämä kertoo minulle jälkikäteen käydessämme keskusteluja kaikesta sattuneesta ja tapahtuneesta.

Olen onnekas, koska esimerkiksi traumaterapian ja vertaistuen ansiosta tiedän, mistä on kysymys. Olen myös surullinen, koska kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Jo syksyn 2020 uutisointi kertoi koronan mielenterveysvaikutusten näkyvän avun tarpeen massiivisena lisääntymisenä. Suomen Mielenterveys ry:n, tuolloin julkaiseman tutkimuksen mukaan lähes 90 000 suomalaisella oli itsetuhoisia ajatuksia koronakevään ja -kesän 2020 aikana. Mitä tapahtuu heille, jotka eivät saa tai jaksa hakea apua?

Monet yritykseni toimia, tehdä ja palata ”normaaliin” eli suorittamiseen epäonnistuivat ennen kuin pääsivät edes kunnolla alkamaan. Onneksi, totean täynnä jälkiviisautta. Vuosi 2021 oli luovuttamisen aikaa. En yrittänyt enää yhtään mitään mihinkään suuntaan väkisin. Keskityin pitämään huolta itsestäni ja lapsistani.

©Hengittävääelämääetsimässä

Se tuntuu tehneen tehtävänsä tällä erää, ehkä. Huomaan konkreettisia muutoksia vuoden 2022 käynnistyessä; uni ja lepo tuntuvat palauttavan enenevässä määrin ja ajatukset suuntautuvat tämän hetken lisäksi myös tulevaan. Muistutan kuitenkin toistuvasti itseäni, että edetään rauhassa, slow is fast ja niin edelleen. Oman kuplan tuomasta turvasatamasta käsin olen alkanut tähystellä enemmän, mitä maailmassa ympärilläni tapahtuu. Työelämä näyttäytyy pelkojen läpi katsottuna edelleen isona, pahana sutena, mutta uskallan jo katsoa sitä silmiin.

Pohdin kuplassa, miten meidän käy. Minun ja maailman. Pääseekö avautumisemme ja tähystelymme kestämään tällä erää kauemmin? Vai väijyvätkö seuraava romahdus ja virusmuunnos jo kulman takana?

Luen Ylen uutisen, jonka mukaan perjantaihin 4. helmikuuta 2022 mennessä SARS-Cov-2-koronaviruksen aiheuttamaan COVID-19-tautiin on sairastunut 385,9 miljoonaa ihmistä ja se on surmannut 5,7 miljoonaa ihmistä maailmanlaajuisesti. Suomessa on varmistettu 514 892 koronavirustartuntaa ja 2 058 ihmistä on kuollut tautiin.

Huomaan, että koronarokote, siihen liittyvät velvoitteet ja rajoitukset ylipäänsä tuntuvat jakaneen kansaa ja perheitä kahtia jo hyvän aikaa. Somessa käydään kylmää sotaa, jossa aseen virkaa toimittavat sananvapaus sekä medialaitteiden näyttölasien takaa toimimisen turva. Luen silmät suurina monia instamanifesteja, joissa ilmoitetaan vakaumuksista valita ennemmin vankila kuin vartaloon tökättävä geenimuunnin. Kuiskaukset sananvapauden ja ihmisoikeuksien riistosta ovat muuttuneet kuuluviksi karjahduksiksi, joihin jokaisella on oikeus. Karjua saa ilmeisesti nimellä tai nimettömästi.

Aistin, että syyttävät sormet ja kuolettavat katseet suunnataan Sanna Marinin ja kumppaneiden väsyneisiin kasvoihin. Minkähänlaiset itsehuoltokeinot heillä mahtaa olla käytössä tässä maailmanajassa, mietin. Ehkä he ovat saaneet elämältä lahjaksi ainakin terveen kiintymyssuhteen, jonka antaman vakaan pohjan avulla heidän on helpompi selvitä työstään ilman paikkaa psykiatrisella osastolla.

Kohtaan keravalaisella aamulenkilläni graffitiseinän, jossa lukee: Paskahousut huutavat puskista nimettöminä. Haluaisin tavata taiteilijan onnitellakseni teoksen ajankohtaisuudesta. Sanan puskista voisi hyvin muuttaa myös sanaksi internetistä. Jään haaveilemaan hetkestä, jossa Sanna Marinin paikalle istutettaisiin vaikkapa viikon ajaksi joku internetistä nimettömänä huuteleva paskahousu. Somen kurkisteluni muuttuisi avoimeksi kyttäämiseksi välittömästi. Tässähän minä toki huutelen itsekin, ajattelen, mutta onneksi omalla nimellä ja paskat enemmän pöntössä kuin housussa.

Päätän, että mitä tahansa tulevaisuus tuo minun kuplaani ja sitä ympäröivään maailmaan, otan sen vastaan. Kuten joka päivä viimeisen kahden vuoden ajan, pyydän tänäänkin elämältä tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, mitkä voin ja ennen kaikkea viisautta erottaa nämä toisistaan.