Yksi keho ja monta pientä mieltä

Minä olen monialainen kokonaisuus, sellainen lasinsirpaleista liimattu olento. Minulla on yksi keho ja monta pientä mieltä. Toisinaan pienet mielet villiintyvät vuorotellen, syöksevät minut vallasta ja mellastavat aivan kuinka tahtovat. Sitä on vaikea sietää, mutta monesti ei tarvitsekaan, koska psyykeeni osaa heittää minut ulos tästä kehosta ihan tuosta noin vain.

Lionel Smit - Neljään suuntaan katsova nainen

Tänään olen paikalla tässä kehossa. Tunnen taas hetkellisesti sydämeni sykkeen, sormieni liu’un näppäimistöllä, varvastani vasten kiertyneen villasukan. Tuntuu hyvältä olla paikalla yksin, edes hetken verran.

Tässä kehossa saa harvoin olla rauhassa, koska täällä elää, minun lisäkseni, muutamia aikuisia sekä liuta eri-ikäisiä lapsia. Täällä elää pieni vauva, jonka ainoa tietoisuus on äitinsä tuskan täyteinen alitajunta. Täällä elää 3-vuotias taapero, joka hylätään huoneeseensa huutamaan. Täällä elää 6-vuotias tyttö, joka katselee kauhusta kankeana, kun äitiä uhataan puukolla kauniina kevätaamuna ennen kerhoon lähtöä. Täällä elää 9-vuotias lapsi, jonka pientä kehoa häpäistään ja mieltä manipuloidaan oman kodin ohuiden seinien sisällä. Täällä elää häpeäänsä hukkuva 13-vuotias teini, joka löytää lääkkeekseen alkoholin antaman utuisen unohduksen. Täällä elää 17-vuotias aggressiivinen ja katkera nuori nainen, joka raiskaa mieltään päihteillä ja ruumistaan miehillä.

Niin sanottuja aikuisiakin täällä on, vaikka todellisuudessa he ovat vain satutettuja lapsia suuriksi kasvaneina. Heistä jokainen laukkaa lapsuuden laitumilta tarvittaessa paikalle. Äiti on alati paikalla arvostelemassa, mitätöimässä, häpäisemässä ja syyllistämässä. Älä puhu, älä luota, älä tunne! hän huutaa toistuvasti tärykalvooni. Miehiäkin on; isä ja isäpuoli, hylkääjä ja hyväksikäyttäjä. Etsi meidän kaltaisia, he huokailevat humalassa ja himossa. 

Sitten olen Minä, joka kirjoitan, tunnen ja tiedostan. Minä, joka kerään sirpaleet ja liimaan ne kerta toisensa jälkeen paikalleen. Minä, joka lohdutan sisälläni elävää lapsilaumaa päättymättömän tuntuisina painajaisöinä. Minä, joka toistelen niin sanotuille aikuisille: Te ette ole enää totta minulle. Minä, joka etsin rakkautta sinusta ja joskus jopa minusta. Minä, joka yritän, vaihtelevalla menestyksellä, olla itselleni turvallinen ja rakastava aikuinen.

Jotta me voisimme selviytymisen lisäksi jonain päivänä elää ja yhdistyä, minusta on tultava se aikuinen, jota ei koskaan ollut.

*******************************************************************************

Missä sinä olit, Jumala, kun minun psyykeeni pirstaloitui tuhannen pillun päreiksi? Missä olit, kun mieleni jakautui moneksi minuksi? Olitko silloin olemassa? Käänsitkö katseesi pois? Teitkö sen tahallisesti vai tahattomasti, se minun on saatava tietää?  Olitko paikalla kirkon lehterillä, kun lausuin uskovani Jumalaan, isään kaikkivaltiaaseen? Vai lausuinko vain lämpimikseni? Kuiskinko kuuroille korville? Maanpäällä eläviin olentoihin, ihmisiin siis, ei ole luottamista. Heidän takiaan minussa elää monta minua, mutta entä sinä, Jumala? Oletko sinä luottamukseni arvoinen? Kuuletko sinä minut? Näetkö, tunnetko? Olenko minä sinun lapsesi? Jos olen, kertoisitko minulle, kuka minussa on totta?