Kuolema kuiskii meille

Ainoat varmat asiat ihmisen elämässä ovat syntymä, kuolema ja muutos. Alku, loppu ja virtaus. Kaunis, karu ja tuntematon.

kuva: Pixabay

Me olemme mitä ajattelemme ja samoin on uskomustemme laita. Useimmilla meistä uskomus kuolemasta taitaa olla pelon värittämä. Kuolema on pelottava, koska se on meille tuntematon. Koska se on lopullinen. Ihminen on ja sitten ei olekaan.

”Se on se elämän kiertokulku.” Olen kuullut tuon lauseen lipsahtavan suustani useamman kerran lähiaikoina. Lauseen olisi kai tarkoitus olla lohduttava tai tunteita neutralisoiva vastaanottajalleen. Enpä tiedä, ehkä se on ennemminkin helppo tie lausujalleen, joka ei vaivautuneena löydä muita sanoja.

Kun kuolema tai sen lähestyminen koskettaa, se herättää unesta. Kuolema lyö kiilan oravanpyörän juoksevaan pyörään. Se pysäyttää. Laittaa ajattelemaan. Millaisen elämän minä haluan elää?

Kuolleet kuiskivat meille. Laulavat lauluaan.

Tuo laulu voi olla täynnä kauniita muistoja yhteisistä hetkistä. Niistä hetkistä, jotka olivat merkityksellisiä matkallamme. Joskus laulu voi olla täynnä kaunaa ja katkeruutta. Millaisen laulun laulaa ja kuiskinnan kuulee, on meistä itsestämme kiinni.

Kuoleman lähestyminen lähentää usein ihmisiä, se tuo yhteen. Kaunista ja karua samanaikaisesti. Jospa tuo lähentyminen voisi tapahtua ilman kuoleman läsnäoloa. Jospa muistaisimme sanoa itsellemme ja rakkaillemme, että rakastamme, välitämme ja arvostamme, koemme tärkeäksi.

Se on mahdollista. Voimme pysähtyä päivittäin ja muistaa merkitykselliset ihmiset ja asiat elämässämme. Voimme riisua näennäisten vahvuuksiemme viitat ja näyttää tunteemme. Me voimme tulla ihmiseksi ihmiselle. Luopua vihasta ja katkeruudesta toisiamme kohtaan, antaa anteeksi ja päästää irti. Ennen kuin on liian myöhäistä. Ilman kuoleman kuiskausta.

Istuin hiljattain kauniina kevätpäivänä saattokodin terassilla, kuolemaa odottavan ihmisen kanssa. Ystäväni perheessä oli kuunneltu lähestyvän kuoleman kuiskintaa jo hetken aikaa. Jostain syystä tuo kyseinen kuiskaus kosketti syvästi myös minua.

Puhuimme elämästä ja muistoista, kuolemasta ja sen pelosta. Tuossa tapaamisessa oli mukana samankaltaista pyhyyttä kuin syntymässä, ehkä kuolema oli jo niin läsnä. 

Pyhyydestä huolimatta, lipsautin suustani tuon helpon lauseen: ”Se on se, elämän kiertokulku.” Syvä häpeä nousi poskiani pitkin tajutessani etten puhu tässä edes surevalle omaiselle, vaan kuolemaan valmistautuvalle ihmiselle. Sain sanottua myös: ”Olet saanut aikaan elämässäsi hienoja asioita, kuten lapsesi ja lapsenlapsesi. Sinun elämäsi jatkuu heissä.”  Olisin kuitenkin halunnut sanoa enemmän. Uskon, ettei se ole liian myöhäistä. Kuten kuolleet kuiskivat meille, voimme mekin kuiskia heille.

Kuiskaus kuolleelle

Olet elänyt hyvän elämän niillä eväillä, jotka sinulle annettiin.
Jäät muistoihini sinä nuorena komeana miehenä siinä valokuvassa. Valokuvassa, joka kirvoitti meille kaikille monet naurut. Olit aina ystävällinen ja postiviivinen minua kohtaan, kiitos siitä.
Älä tunne katkeruutta tai vihaa, tunne rakkaus. 
Anna anteeksi itsellesi ja muille, tee sillä rauha mieleesi.
Hyvää matkaa, lähde rauhassa.