Sukupolvien ketjut

Äiti. Tuo sana on joskus tituleerattu maailman kauneimmaksi sanaksi, kaikilla kielillä lausuttuna. Äidistä minä tulin ja äidiksi minä tulin. Äiti on ollut, ympäristön lisäksi, yksi suurimpia vaikuttajia minuuteni muodostumisessa.

kuva: Pixabay

Äidin suhtautuminen minuun lapsuudessa on vaikuttanut kokonaisvaltaisesti elämääni. Kuinka julmia voivat olla negatiiviset sukupolvien ketjut, jotka kulkevat isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle.

Tuota ketjua voisi kuvata hengenvaarallisena tarttuvana tautina, joka ottaa ihmiset valtaansa ilman vaikutusmahdollisuuksia tartunnan iskiessä. Se jatkaa ja jatkaa loputtomiin, jos vastalääkettä ei löydy. Olen kuitenkin onnekkaassa asemassa, koska olen löytänyt vastalääkkeen.

Häpeä

Häpeä on vahva ja minuutta muokkaava tunne. Äiti häpesi minua usein lapsuudessa ja nuoruudessa. Häpesin itsekin itseäni. Joskus tuntuu, että koko minuuteni on häpeän kokemuksista rakentunut. Voitte kuvitella millainen minuus se on. Se on rikkinäinen minuus. Vääränlainen minuus. Pelon värittämä ja sen kautta ohjautuva minuus.

Oman häpeänsä, vihansa ja pettymyksensä ohjaamana äiti rankaisi minua koivuniemenherralla ja vaikenemisella.

 

Ensin tuli Koivuniemen herra, joka asui meillä jääkaapin päällä. Se tuijotti sieltä pelottavalla katseellaan. Sen läsnäolon omalla paikallaan tunsi koko ajan. Kaikista pahin oli Koivuniemen herran kosketus. Ei niinkään se fyysinen kipu kuin sen kosketuksen aiheuttama, kaiken muun nielevä häpeä.

Kuuluiko tuo häpeä minulle? Vai olisiko se kuulunut Koivuniemen herran käyttäjälle?

Vaikeneminen tuli myöhemmin. Se tuli, kun minuuteni oli jo muokkaantunut vihaiseksi ja katkeraksi. Se tuli, kun koivuniemenherran kosketus ei enää tehonnut minuun. Silloin äiti käytti vaikenemista vallan välineenä. Vaikeneminen tappaa yhteyden toiseen ja sitä kautta itseen. Se viestittää, että et ole tarpeeksi arvokas tullaksesi nähdyksi ja kuulluksi. Se mitätöi olemassaolon.

Naiseus, äitiys, seksuaalisuus

Nainen. Äiti. Seksuaalinen ihminen. Voi kuinka olin ja olen hukassa näiden asioiden kanssa. Niin hukassa, ettei enempää hukassa voi olla.

Olin isätön lapsi. Rikkinäisen totaaliyksinhuoltajan lapsi. Opastukseni seksuaalisuuteen ja naiseuteen oli puutteellinen ja kieroutunut. Se oli äitini lisäksi perheessämme asuvan elintasopakolaisen mallintama.

Elintasopakolaisen mallinnus kuului näin: Naisen ja miehen välisiin suhteisiin kuuluu aina seksi jossain muodossaan. Miehen hyväksyntä naiselle saadaan seksin kautta, olit sitten lapsi tai aikuinen. Muuta tapaa ei ole, tunteita ei ole. Seksiin ei liity rakkaus tai läheisyys, se on pelkkää likaista pornoa. Annat miehelle seksiä ja sitten olet hyvä, haluttava nainen.  Arvosi naisena määrittyy sen mukaan.

Äitini mallinnus kuului näin: Ole yksin. Miehet ovat läpeensä paskoja ja tekevät sinulle ainoastaan pahaa. Ihminen on paha. Yhteiskunta on paha. Ole yksin, niin sinua ei satuteta. Turvaudu itseesi ja sairastu vahvuuteen. Tee lapsi, johon voit tartuttaa katkeruutesi ja maailmanvihasi. 

Mitä äitiyteen tulee, ensimmäisen lapseni kohdalla olin lapsi kasvattamassa lastaan. Olin 20-vuotias rikkinäisen äidin, rikkinäinen tytär. Mitä siitä voi seurata, kun aivokuorikin kehittyy vielä 25-vuotiaaksi saakka?

Siitä olisi voinut seurata jatkumo. Sen sukupolvien ketjun jatkumo, joka ei koskaan katkea. Lisää rikkinäisiä ihmisiä, rikkinäiseen maailmaansa. Näin olisi voinut tapahtua, jos olisin jatkanut mallinnusten ja äidin jalanjälkien perässä kulkemista. Jokin hyöty katkeruudesta ja vihasta, tunsin niitä valtavasti, enkä halunnut toimia äitiydessä tai elämässä samoin kuin äitini oli toiminut.

Siitä seurasi minun ja poikani yhteinen polku, jossa poika kasvattaa äitiä ja äiti poikaa. Siitä seurasi toisen polven yksinhuoltajuus, kuitenkin erilainen kuin äidillä. Siitä seurasi uuden ajan alku, jossa kivun kautta löysin loppujen lopuksi polun kohti rikkinäistä minuuttani. Minuutta, jonka rikkinäiset rippeet ovat uudelleenrakennettavissa.

Vastalääke

Löysin vastalääkkeen tuon sukupolvien ketjun katkaisemiseen. Se vastalääke olen minä. Minä Itse, kaikkine haavoineni ja arpineni. Niiden kanssa ja niiden kautta itselleni hyväksytyksi ja näkyväksi tulevana.

Tulen käyttämään tuota lääkettä lopun elämääni. Nyt jo sitä hetken käyttäneenä, alan ymmärtää äitiäni. Ennen katsoin häntä vihan ja katkeruuden läpi, nyt pystyn hetkittäin katsomaan ymmärryksen läpi.

Äiti ei halunnut siirtää haitallisia ihmissuhde- ja toimintamallejaan minuun. Hänen tarkoituksensa ei ollut koskaan tehdä minusta rikkinäistä ihmistä. Se vain tapahtui hänen tiedostamattaan. Niiden kokemusten, toimintamallien ja kärsimysten kautta, jotka hän oli saanut jo omilta vanhemmiltaan ja kohdannut omalla elämänpolullaan.

Vastalääkkeen käyttöönotto vaatii paljon ja sattuu paljon, mutta se toimii. Joten ollaan yhdessä rohkeita, toimitaan pelosta huolimatta ja otetaan annokset, tässä ja nyt.

Ja paraneminen voi alkaa.