Tunnesuhteessa Tupakkaan

Aloin pohtimaan vakavasti tupakointiani, kun karkasin kilpirauhasleikkaukseni osastolta avohaava kurkussa sairaalan pihalle tupakalle. 

©Pixabay

Lääkäri oli luonnollisesti kieltänyt minulta tapaamiset tupakan kanssa, mutta en yksinkertaisesti voinut itselleni mitään. Valehtelin päivystävälle hoitajalle päin naamaa olevani nälkäinen ja hakevani kahvilasta sämpylää. Menin pihalle ja imaisin syvät henkoset suoraan turvonneeseen kurkkuuni. Kuulostanee varsin sekopäiseltä toiminnalta, etenkin jos et itse tupakoi, ymmärrän sen täysin.

Jotta ymmärtäisit paremmin minua ja muita kanssaihmisiäni, jotka elävät erilaisten riippuvuuksien kanssa, avaan asiaa hieman. Me emme ole sekopäitä, emme yhteiskunnan pohjasakkaa, emmekä kasa halveksuttavaa jätettä. 

Me olemme ihmisiä, jotka loppujen lopuksi yrittävät selviytyä elämästään. Me olemme kehittäneet itsellemme erilaisia riippuvuuksia selviytymiskeinoiksi. Meille ei ole lapsuudessa opetettu terveitä tapoja olla ja elää, eikä vanhemmillemme ennen meitä. Itse asiassa, me emme ole edes tienneet, että täällä voi elää. Olemme oppineet, että täällä kuuluu ainoastaan selviytyä. Sen me osaamme kyllä. 

Siksi toimimme niin kuin toimimme, vaikka tiedostamme järjen tasolla, että toimintamme voi olla todella haitallista sekä meille itsellemme että ympäristöllemme. Ymmärrän aivan täysin, että avohaava kurkussa ei todellakaan kannattaisi tupakoida ja, että tupakointi aiheuttaa muun muassa keuhkosyöpää. Silti toimin edelleen niin kuin toimin. 

©Pixabay

Todettakoon tässä kohtaan, että minulla ei ole vieressäni tieteellistä näyttöä edellisten väitteideni tueksi, ainoastaan omat havaintoni ja kokemukseni. Voit vapaasti halutessasi kyseenalaistaa tai kiistää kaiken kirjoittamani. 

Muutama sana avoliitosta alkoholin kanssa

Olen aikaisemmin kertonut olleeni pitkässä ja monivivahteisessa avoliitossa alkoholin kanssa. Liitto kesti vuosia, mutta nyt näyttää siltä, että se on päättynyt kuin itsestään.

Koen, että avoliittoni oli kuin tulipalosta tuleva savu. Sisälläni roihusi tulipalo vuosikausia ja holtiton avoliitto oli tuo savu, joka tuprusi raivokkaasti tulipalon johdosta. Savu oli siis oire ja tulipalo ydinsyy.

Avoliittoni päättyi rakkaudesta käsin, ei vihasta, tuomitsemisesta tai pakottamisesta käsin. Se päättyi, koska löysin tulipalon, jota aloin hitaasti mutta varmasti sammuttamaan, letkunani rakkaus ja hyväksyntä itseäni kohtaan. Kun tulipalo sammuu, ei nouse enää savuakaan.

Kun löysin ydinsyyt epäterveelle alkoholinkäytölleni ja hoidin noita syitä, hävisi tarve juoda. En edelleenkään tituleeraa itseäni absolutistiksi, mutta tänään en juo. En koe enää pakonomaista tarvetta muokata persoonaani, hakea hyväksyntää tai paeta itseäni alkoholin antamaan hetkelliseen illuusioon. 

Tunnesuhteessa Tupakkaan

Minulla on myös toinen rakkaussuhde. Se on olemassa tänäänkin, voimakas tunnesuhde tupakkaan. Voi hyvänen aika, kun se on minulle rakas. Olemme olleet yhdessä jo 20-vuotta. Minun on hyvin vaikea myöntää itselleni, että suhteemme saattaa olla pidemmällä aikavälillä keholleni ja terveydelleni hyvin haitallinen.

Ajatuskin tuosta suhteesta luopumisesta, tuottaa surua ja ahdistusta. Minun on kuitenkin tiedostettava ja myönnettävä itselleni, että tuo sama luopumisen tuska on vallannut minut aiemminkin epäterveistä suhteista irrottautuessa. Ei ole ollut merkitystä, onko vastapuolena ollut ihminen, toimintamalli vai riippuvuutta aiheuttava tuote.

Tunnesuhteeni tupakkaan alkoi kehittymään hiljalleen 13-vuotiaana, tallin nurkilla notkuessa. Lapsen kehoni reagoi siihen ensin hyvin voimakkaasti ja alkuun henkoset aiheuttivat todella huonoa oloa. Muistan yhdetkin kotibileet, joiden pihalla poltin ketjussa ja oksensin sitten ketjun päätteeksi eteeni. Ajan kuluessa huono olo vaihtui kuitenkin "helpottavaksi" oloksi. 

Kehoni on viisas ja kuunnellessa kertoo kyllä, mikä on minulle hyväksi ja mikä ei. En kyennyt kuuntelemaan kehoani silloin, enkä kykene aina vieläkään. Vaikka olin lapsen kehossa, lapsuuteni oli valitettavasti päättynyt jo paljon aiemmin. Olin emotionaalisella tasolla hyvin tyhjä ja hyvin yksin, varhaislapsuudesta lähtien. Tupakka ja alkoholi täyttivät ja samalla turruttivat. Tartuin niihin kuin hukkuva oljenkorteen. 

Tupakka on minulle vielä rakkaampi kuin alkoholi aikoinaan. Sitä on mahdollista polttaa jatkuvasti ilman, että tulee päihtyneeseen tilaan. Yhteiskunnan tasollakin on huomattavasti hyväksyttävämpää olla tupakoitsija kuin alkoholisti tai huumeriippuvainen. 

Lapseni ja äitini eivät pidä siitä, että tupakoin. Ymmärrän sen täysin ja olen kuullut, että tupakan haju on äärettömän ällöttävä etenkin niille, jotka eivät itse polta. Tästä minä en valitettavasti tiedä vielä mitään. 

Lapsillani ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tupakointini. Ihan niin kuin alkoholistin tai narkomaanin lapsella, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä vanhempansa alkoholismi tai huumeiden käyttö.

©Pixabay

Olen kuullut usein käyvän niin, että lapsi alkaa syyttää itseään vanhempiensa toiminnasta. Syyttämällä itseään, hän saa edes näennäisen kontrollin tunteen tilanteeseen. Itsensä syyllistämisen aste ja voimakkuus on lapsenkin kohdalla hänen omissa käsissään, vaikka mikään muu ei ole.

Äitini, joka on aina vetänyt puoleensa alkoholismia, tupakointia ja väkivaltaa harjoittavia miehiä, ei ole koskaan itse polttanut. Hän ei myöskään käyttänyt alkoholia lapsuudessani, ainakaan minun ollessa paikalla. Hän on vuosikaudet jankuttanut minulle siitä, että sinun pitää lopettaa tupakan poltto. Olen yrittänyt selittää hänelle, että se ei valitettavasti onnistu hänen käskystään. 

Tunnesuhteen tulevaisuus

Tupakasta luopumisajatuksen tuskasta huolimatta, olen ryhtynyt hieman kyseenalaistamaan kumppanuuttamme. Tiedän, että tupakansavu turruttaa tunteita ja painaa niitä alaspäin kehooni. Se on ollut yksi kumppanuuttamme puoltava tekijä, paeta omia tunteitaan.

Tupakka on myös auttanut minut läpi monen kivun elämässäni. Esimerkiksi maatessani henkisessä tuskassa sängyssäni alkukesästä 2019, oli tupakka ainoa syy, joka sai minut nousemaan hetkeksi. Viimeisillä voimillani raahautumaan takapihalle.

Tapauksessani tilanne on kuitenkin niin, että tarve tupakalle on yhtä vahva myös positiivisia tunteita tuntiessani tai hienoja ideoita saadessani. Minun on välittömästi päästävä noissa tilanteissa tupakalle, vähän pohtimaan ja fiilistelemään. Tätä puolta minun on tällä hetkellä hieman vaikea ymmärtää, että miksi näin?

Asia liittynee vahvasti siihen, että olen lapsuudessa tehnyt tupakasta sen tunteiden säätelyssä ja käsittelyssä tarvittavan aikuisen. Se on ollut rinnallani aina, jättämättä ja pettämättä. Olen tullut siitä hyvin riippuvaiseksi, koska se on ollut korvaamaton apu ja tukija vaikeissa hetkissä, kun ei ole ollut ketään tai mitään muuta. Siksi minun on niin vaikea luopua siitä. 

Koen, että minulla on nyt suuri mahdollisuus tutkia asiaa itsessäni tarkemmin. Kipittäessäni jonkun tunteen vallassa ja automaation ohjaamana tupakka-askille, pysähdynkin hetkeksi ja kuulostelen, mikä minua sinne kulloinkin ohjaa?

Pysähtyminen ja kuulostelu ovat ainoat asiat, joita itseltäni pyydän tupakkaan liittyen nyt. Tiedän, että sillä on merkitystä tunnesuhteemme tulevaisuuden kannalta. Katsotaan, mihin se johtaa.

Kuten varmaan arvaat, olen niin innoissani tästä pysähtymiskuulostelu -pyynnöstäni, johon vastasin heti itselleni kyllä, että nyt on pakko kipittää keittiöön ottamaan kuppi kahvia ja siirtyä takapihalle tupakalle. 

Ja kertoa minulle, että hyväksyn itseni silti.