Valokuvataiteella kouluväkivaltaa vastaan

Ole rohkea, Arvosta itseäsi - arvosta muita, Erilaisuus on rikkautta, kannustavat kouluväkivaltaa kokeneet julkisuuden henkilöt keravalaisia lapsia ja nuoria Minuunkin sattui -valokuvanäyttelyn teoksista käsin. Olin tikkana paikalla, kun Keravanjoen koulun vanhempainyhdistys toi näyttelyn Keravalle.

Näyttelyn avajaiset ja vanhemmille suunnattu keskustelutilaisuus järjestettiin maanantaina 16.1.2023 Keravanjoen koululla teemalla: Väkivalta ja kiusaaminen ajan ilmiönä ­­­- ­­­­­Pitääkö olla huolissaan? Kyllä, pitää olla huolissaan, totesin Keski-Uusimaa-lehden kolumnissa, joka on luettavissa täällä.

Tuntui ristiriitaiselta tutustua näyttelyyn koulussa, jossa lapseni on kohdannut toistuvasti kouluväkivaltaa. Olin vihainen ja surullinen; sen raivon ja epätoivon syvyydellä, jota olen lapseni puolesta kokenut, ei ole pohjaa. Pienesti toiveikas; ehkä muutosta tai edes kouluväkivaltailmiön myöntämistä on ilmassa, kun se nostetaan näkyvästi esiin juuri täällä.

Tilaisuudessa kuultiin arvokkaat puheenvuorot kaupunginjohtaja Kirsi Ronnulta, valokuvataiteilija Johanna Kareelta, rehtori Minna Liljalta, lehtori Mia Pietilältä, Keravan nuorisopalveluiden työntekijöiltä sekä koulun kolmelta oppilaalta; Emil Backströmiltä, Valyntine Cherenkolta ja Julia Koivistolta.

Keravalaiset oppilaat tutustuvat näyttelyyn opettajiensa johdolla. Johanna Kare kertoi avajaispuheessaan tuovansa näyttelyn kouluihin eniten oppilaita ja opettajia varten. ”Toivon että oppilaat ja opettajat tutkivat, mitä koulukiusaaminen tekee ihmiselle”, hän sanoi.

Yhdyn taiteilijan toiveeseen, ja laajennan sen koskemaan koko yhteiskuntaa. Kouluväkivallan seurauksia tulee tuoda esiin pitkäjänteisesti vielä enemmän ja vielä laajemmin. Esimerkiksi kirjailija Iida Rauma toi omat kokemuksensa ansiokkaasti esiin kaunokirjallisuuden keinoin, ja voitti Hävitys -romaanillaan Finlandia-palkinnon. Kunpa suomen kielen lehtorit kautta maan luetuttaisivat Hävityksen oppilaillaan ja kollegoillaan.

”Turvallisuuden tunne on pohja nuorten hyvinvoinnille, jos nuori ei tunne olevansa turvassa itsetunto kärsii. Huono itsetunto taas vaikeuttaa elämää, koulunkäyntiä ja aiheuttaa haasteita tulevaisuudessa. Jatkuva mielipaha laskee motivaatiota ja kuluttaa voimia, joita nuori voisi suunnata häntä kiinnostaviin ja tärkeisiin asioihin”, kiteytti tukioppilas Emil Backström kouluväkivallan aiheuttaman turvattomuuden seurauksia.

Huono itsetunto lienee myös väkivallan tekijöiden haaste, ehkä ihminen tuntee itsensä hetkellisesti pidemmäksi seistessään maassa makaavan lajitoverin päällä.

”Koululla on velvollisuus puuttua ja ennaltaehkäistä kiusaamistapauksia”, sanoi Keravanjoen koulun rehtori Minna Lilja. Hän korosti kuitenkin sitä, että koulu ei yksin pysty luomaan ilmapiiriä, jossa kiusaamista ei hyväksytä. “Siinä tarvitaan kotien, vanhempien ja koko yhteiskunnan yhteistyötä, että ylipäänsä saataisiin asenteet ja ilmapiiri sellaisiksi, jossa kiusaamista ei hyväksytä.”

Ärtymykseni koulun vähäisiltä tuntuvista puuttumiskeinoista laantui hieman, kun kuulin ensimmäistä kertaa, että kouluväkivaltailmiön olemassaolo tunnustettiin suoraselkäisesti ja piilottelematta. Silti kiusaamisen vastainen toimenpideohjelma KiVa Koulu näyttäytyy pitkäkestoista kouluväkivaltaa kokeneen vanhemmalle lähinnä huonona huumorina. Ehkä se voisi toimia vitsin sijaan viisautena, jos sitä toteuttaisi palkattu henkilö, jonka työaika olisi resursoitu vain ja ainoastaan kouluväkivallan vastaiseen työhön koulujen arjessa.

Kaupungin nuorisotyöntekijöiden työpanosta ei voi olla mainitsematta. He työskentelevät viikoittain kouluilla olemassa oppilaille se kiireetön aikuinen, jolla on aikaa pysähtyä lasten äärelle. On silti todettava, että vaikka kahdeksan tuntia viikossa on parempi kuin ei mitään, niin kahdeksansadan oppilaan koulussa siitä ei montaa kymmentä sekuntia ole käytettäväksi per oppilas. 

Sitten on vielä kouluvalmentajat, joita työskentelee yksi jokaisessa Keravan yhtenäiskoulussa. Keravanjoen koulun kouluvalmentaja Sini Vaaralan edessä en voi kuin kiittää nöyrästi ja kumartaa syvään. Se konkreettinen tuki, läsnäolo ja ohjaus, jota hän lapselleni koulun arjessa antaa, on korvaamatonta.

Jos minulla olisi ylimääräistä energiaa, köyttäisin itseni kettingeillä päättäjien päiväuniin huutelemaan taukoamatta iskulauseita: kouluihin lisää resursseja! lisää nuorisotyöntekijöitä! lisää kouluvalmentajia! lisää avustajia!

Lisää kaikkea kouluihin voisi myös vaikuttaa suoraan lasten ja nuorten oppimiseen, kun opettajat saisivat keskittyä opettamiseen. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) tuoreen tutkimuksen mukaan koulujen ja oppilaiden väliset erot osaamisen kehittymisessä kasvavat, ja etenkin suomi toisena kielenä-oppilaat jäävät muista jälkeen. Samoin käynee helposti myös suomi äidinkielenä-oppilaille ilman riittävää tukea, jos haasteena ovat esimerkiksi oppimis- tai keskittymisvaikeudet.

Lisäresursoinnin kohdentaminen esimerkiksi S2-opetukseen sekä erityiseen tukeen voisi toimia samalla ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä myös kouluväkivallan kitkemiseksi. Ilman kunnollista luku- ja kirjoitustaitoa lienee todennäköisempää päätyä ammattiroadmanien rivimieheksi kuin vaikkapa KiVa Koulu-ohjelman kehittämispäälliköksi. 

Valokuva on väkevä ja vaikuttava keino erilaisten ilmiöiden esiin nostamisessa. Minuunkin sattui -näyttely on osa Johanna Kareen KATSO IHMINEN ® -näyttelykonseptia, joka tuo näkyväksi marginaalisia ja unohdettuja ihmisiä sekä ilmiöitä. Hän on kuvannut kouluväkivaltaa kokeneiden lisäksi esimerkiksi huumeriippuvaisten läheisten tuskaa, kodittomien arkea sekä lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden kauhuja. Voiko tätä tärkeämpää taidetta tehdä?

Kunnioitan ja arvostan suuresti ihmisiä, jotka käyttävät lahjojaan tehdäkseen näkyväksi tarinat, jotka voisivat muuten jäädä kertomatta. Maaliskuussa 2018 avajaisensa saanut Minuunkin sattui -näyttely on kiertänyt jo 80 koulussa tekemässä kouluväkivallan vastaista työtä.

Näyttely koostuu henkilökuvista ja -tarinoista, jotka kertovat kouluväkivallan seurauksista ja selviämisestä. Näyttely pysäyttää, hiljentää, vakavoittaa. Valokuvat vangitsevat katseen ja kehottavat lempeän jämäkästi jäämään äärelleen. Älä ohita minua, ne sanovat julkisuuden henkilöiden tutuilla kasvoilla. Tuska ja toivo ovat teoksissa läsnä yhtä aikaa. Haluan kuunnella enemmän toivon ääntä: Kaikesta kammottavastakin voi selvitä! Yksin ei tarvitse jäädä kokemuksiaan kantamaan! Toivoa on niin kauan kuin on elämää!