Jotta valo ei katoaisi

Olen ollut lähiviikkoina lähekkäin kahden naisen lapsen menetykseen liittyvän surun kanssa. Olen saanut kunnian kuulla, lukea ja kirjoittaa naisten tarinoista. Olen tuntenut syvästi naisten avoimuudesta ja kokemusten jakamisesta valtameren lailla virtaavan voiman. Vaikka omat suruni ovat toisia, olen saanut heidän tarinoistaan rohkeutta kohdata taas vähän enemmän ja vähän syvemmältä.

Olen päätynyt naisten tarinoiden äärelle sattumalta, vaikka en usko sattumiin. Uskon siihen, että kaikella elämässä on merkityksensä, vaikka toisinaan merkityksen löytäminen tuntuu mahdottomuudelta; lapsen kuolema, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, lapsen henkinen tai fyysinen kaltoinkohtelu, lapsen kiusaaminen ja niin edelleen. 

Asioita, jotka tuntuvat kulkevan käsikynkässä pimeyden kanssa, niiden keskeltä on vaikea löytää valoa. Ne ylittävät ymmärryksen, niille ei ole armoa, ei oikeutusta, ei lupaa. Lapsi on pyhä ja sellaisena lapsen kuuluisi pysyä. Lapsi ei kuulu kuolemalle, ei pedofiilille, ei kaltoinkohtelevalle kasvattajalle.

Pimeyden kokemuksia kohdanneille lapsille, aikuisille ja läheisille on vaikea löytää sanoja sanottavaksi, lohtua lämmittäjäksi. Ja silti, on ihmisiä, jotka löytävät. On ihmisiä, jotka jakavat tarinansa, kokemuksensa ja surunsa. Ohjaavat omilla toimillaan toisia, jotka ottavat haparoivia askeleitaan kohti surua ja pimeyteen valahtanutta valoa.

He jakavat tarinansa, jotta valo ei katoaisi.

©Eetu Juutilainen

Törmään elokuussa 2021 juuri ilmestyneeseen Valo joka ei kadonnutkaan -kirjaan. Kansi on kaunis ja kirjan nimi herättää kiinnostukseni heti. Kyseessä on 8-vuotiaana syöpään menehtyneen Senjan ja hänen läheistensä tarina. Kun luen kirjan kuvausta, näen ainoastaan sanat: syöpä, kuolema, suru, lapsen menetys, kaiken pyhän rikkoutuminen. Mieli ohittaa sanat: kiitollisuus, toivo, valo, kauneus, valinta. Ei, en halua lukea tällaista, ajattelen, ja ohitan kirjan nopeasti.

Kirjassa vallitseva valo ei kuitenkaan ole halukas ohittamaan pimeydessä kulkijaa, vaan alkaa ilmestymään eteeni toistuvasti alkuvuodesta 2022. Alan sattumalta seuraamaan Instagramissa freelance-toimittaja ja kirjailija Emilia Salorantaa. Ahaa, sen syöpäkirjan toinen kirjailija, huomaan.

Tammikuun lopulla luen uutisen, joka kertoo kirjan voittaneen Audio Awards 2021 -palkinnon. Tässä voisi olla lehtijutun juuri, ajattelen, ja otan yhteyttä keskiuusmaalaiseen Salorantaan sekä paikallislehden uutispäällikköön. Sovin haastattelun, enkä suunnittele lukevani kirjaa, kunnes se lävistää sattumalta sarveiskalvoni Keravan kirjastossa. Ace of Base -yhtyeen I saw the sign kappaleen kertosäe kiekuu päässäni ja lainaan kirjan.

Ryhdyn lukemaan kirjaa kotona ja liikutun ensimmäisen luvun aikana, joka jo kiteyttää kirjan ydinsanoman: Emme voi valita, mitä meille tapahtuu, mutta voimme valita, miten tapahtuneeseen suhtaudumme.

Kirjan toinen kirjailija, Senjan äiti, Varpu Hintsanen, on vilahtanut tietokoneeni ruudulla osana Leijonaemot ry:n lähettämää jäsenkirjettä keväällä 2021. Tyrkyllä oli hänen verkkoluentonsa otsikolla: Jotta tänäänkin muistat olla sinä. En todellakaan jaksaisi olla minä, ajattelin, ja jätin luennon väliin.

”Tämä on oodi avoimuudelle ja ihmisyydelle, rakkaudelle ja välittämiselle.” – ote kirjasta

Kirja vangitsee vartaloni sohvalle, kuljettaa minut näkymättömäksi katsojaksi pienen Senjan elettyyn elämään. Senjan iloisuus, leikkisyys ja luovuus välittyy Hintsasen ja Salorannan luomista lauseista. Tunnen itseni maailman onnellisimmaksi, koska saan seurata lapsiani tänäänkin lihana ja verenä edessäni.

Itkuni on liian usein lapsilleni turvattomuuden tunteen laukaiseva tekijä. He ovat joutuneet todistamaan vierestä tuskan- ja pelontäyteistä, lohdutonta itkuani liian usein viime vuosina. Tänään he saavat Senjan tarinan kautta korjaavan kokemuksen itkustani. 

Äiti, älä lue tuollaista, kun sä olet sitten ahdistunut ja itket täällä taas, poikalapsi sanoo katsoen poskilleni putoilevia kyyneleitä. Tämä lapsi aistii tunnetilani, vaikka tuhansien kilometrien takaa. Nyt minä itken armosta, en ahdistuksesta. Itken, koska olen niin kiitollinen teistä, soperran hänelle sohvan nurkasta.

Jos olet lukija, lue tämä kirja. Jos et ole ollenkaan lukija, lue tämä kirja. Jos olet kohdannut surua, lue tämä kirja. Jos et ole (vielä) kohdannut surua, lue tämä kirja. Lue tämä kirja, koska kuulut ihmisten heimoon, joiden elämässä vuorottelevat suru ja ilo, pimeys ja valo. 

Tämä kirja on yhden perheen tarina, mutta se on myös tarina yhteisöllisyyden ja ystävyyden, kohtaamisten ja välittämisen eheyttävästä voimasta, joka voi kannatella läpi suurimmankin surun. Siinäkö rakkauden rakennusaineet?

Uskon vakaasti kirjan antavan apua jokaiseen elämään, jossa valo on joskus ollut vähissä.

”Suruni on yhteys tyttäreeni.” – Maarit Suhonen

Sosiaalisen median syövereissä voi kohdata kamalan lisäksi myös kaunista ja hyvää. Kohtaan siellä myös toisen naisen surutarinan. Maarit Suhosen 8-vuotias tytär menehtyi 21 vuotta sitten tapaturmaisesti. 

Hänen päivityksensä kautta päädyn surevankohtaaminen.fi -sivustolle, jonne on koottu tutkittua tietoa surusta ja surevan tukemisesta. Sivuston takana yhtenä rintamana seisovat neljä surujärjestöä; Käpy ry, Nuoret lesket ry, Huoma ry ja Surunauha ry. Järjestöjen yhteistyöstä on syntynyt Surevan kohtaaminen -toiminta, joka koostuu kokemusasiantuntijatoiminnasta ja asiantuntijatiedon välittämisestä.

Kolmas sektori saa jälleen ihokarvani kampeamaan pystyasentoon kylmien väreiden kulkiessa läpi kehon. Kolmannen sektorin toimijat tekevät elintärkeää työtä esimerkiksi elämässä haavoittuneiden hyväksi. He tekevät sitä usein järkyttävän pienillä talous- ja henkilöstöresursseilla.

Otan jälleen yhteyttä paikallislehden uutispäällikköön sekä Maarit Suhoseen, ja pyydän saada kirjoittaa palan tästäkin tarinasta. Pidättelen itkua haastatellessani Surevan kohtaaminen -toiminnassa työskentelevää asiantuntija Sirpa Mynttistä sekä Suhosta.  

Nykyään surun saapuessa Suhonen tervehtii kuollutta tytärtään, ja kirjoittaa tälle toisinaan kirjeitä Naislife -blogiinsa. Hän kertoo surun muuttaneen muotoaan monesti, hakeneen paikkaansa elämän virrassa ja asettuneen ajan myötä lempeäksi yhteydeksi tyttäreen. Suhonen on käsitellyt suruaan vuosien varrella esimerkiksi kirjoittamalla, puhumalla ja jakamalla omaa kokemustaan. 

Vertaisuuden voima on kiistämätön, ajattelen.

Ehkä vaikeat kokemukset, joita Suhonen, Hintsanen ja moni muu kohtaa, voivat todella viedä pimeydestä takaisin valoon, ja johtaa polulle, josta valo ei koskaan enää katoa pysyvästi.

Kiitos, Varpu ja Emilia, Maarit ja Sirpa. Kiitos, kun muistutitte tarinoillanne, että valon ei tarvitse kadota. 

©Hengittävääelämääetsimässä