Mie treenaan

On kuuma kesäkuinen keskiviikkoilta järvenpääläisen parkkihallin katolla. On useampi kourallinen naisia, hyppysellinen miehiä ja muutama koira. Porukka näyttää ulkonäön perusteella paenneen 80-luvulla kuvatusta karaokevideosta. Kajareista kajahtaa kuitenkin Nipa Neumannin nasaalin sijaan Antti Tuiskun utuinen ääni paasaamassa muun muassa perse pystys joogaamisen krapulaa estävistä vaikutuksista. ”Ei saatana tätä rankutusta”, ajattelin, kun saavuimme 14-vuotiaan poikalapsen kanssa huhtikuussa ensimmäisiin DanzeChoreo -intensiivitanssikurssin harjoituksiin Pohjois-Paippisissa sijaitsevan Widegårdin ulkokentälle.

©Erika Lindström Photography

Muutama ystäväni oli tanssinut koreografi ja tanssinohjaaja Minttu Sainion (kuvassa alla) luotsaaman Movemintin tunneilla ja kursseilla jo joitain vuosia, kun päädyin viime syksynä tekemään hänestä haastattelun Keski-Uusimaa viikko -lehteen. Jutun nimeksi tuli Rakkaudesta tanssiin ja tämän Mintun tuottaman kurssikokemuksen jälkeen ajattelen, että otsikko ei ollut lainkaan yliromantisoitu tai liioiteltu.

©Erika Lindström Photography

Poikalapsi oli juttukeikalla mukana ja päädyimme sen perään DanzeWRKOUT -tanssilliselle tunnille, jonka jälkimainingeissa poika alkoi kärttämään mahdollisuutta osallistua aikuisille suunnatulle DanzeChoreo -intensiivitanssikurssille, jossa harjoitellaan yksi kokonainen koreografia show- ja street-tanssityylejä yhdistellen. Tanssielämyksen kruunaa kurssin päätteeksi järjestettävä kuvaussessio, jossa kurssilla opittu koreografia ikuistetaan, tanssin teemaan sopivine asusteineen ja meikkeineen, sekä videolle että kuviin.

©Erika Lindström Photography

Olin aika skeptinen, kun en ollut ihan varma, millainen suhtautumiseni julkisesti tanssimiseen tänä päivänä olisi, vaikka olen tavallaan tehnyt sitä aiemmin. Alkoholinhuuruiset vuoteni olivat oikeastaan täynnä hyvinkin julkista tanssia parketeilla, pöydillä ja pöytien alla. Olin lähes aina ensimmäisenä tyhjällä tanssilattialla, koska olin lähes aina ensimmäisenä tukevassa humalassa, ja jorasin ympäriinsä sisäisesti ihan Shakirana ja ulkoisesti ihan Pirjo Pubiruusuna. Olisipa mahtavaa sanoa, että jorasin rakkaudestani tanssiin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että jorasin rakkaudestani alkoholiin ja erityisesti siihen illuusioon vapaudesta, estottomuudesta ja sosiaalisesta kyvykkyydestä, jonka se hetkellisesti antoi. Näiden vuosien pohjalta aivoni ajattelevat edelleen, että tanssi ja alkoholi kuuluvat yhteen yhtä kiinteästi kuin kahvi ja tupakka. On hetkiä, jolloin kadonnut viinanhimo pyörähtelee paikalle kuullessani tiettyjä biisejä, joihin muuten Antti Tuiskun Treenaa ei kuulu! Onneksi osaan jo jonkin verran tuntea asioita ja impulsseja ilman, että täytyy heti toimia niiden mukaan.

©Erika Lindström Photography

Päätin ohittaa skeptisyyden saivartelevat sanat sisälläni ja imeä itseeni poikalapsen innostusta osallistuakseni kurssille. Päätöstäni puolsi myös salainen haaveeni olla yksi Hugh Jackmanin taustatanssijoista elokuvassa The Greatest Showman. ”Tämän lähemmäksi taustatanssijuutta (puhumattakaan Hughista) en ehkä elämässäni pääse, joten kokeillaan tätä”, ajattelin.

Kurssi toteutui kerran viikossa kahden kuukauden ajan ja ajattelin lähes loppusuoralle asti, että en ikinä opi tätä koreografiaa. Käsien ja jalkojen liikuttaminen samaan aikaan, eri suuntiin tuntui Mission Impossiblelta... mutta jälleen kerran älykäs keho toimi puolestani ja valjasti aivojeni tiedostamattomalla alueella sijaitsevan liikemuistin käyttööni. Tietoisesti ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin kuljettaa itsensä treeneihin ja järjestää niiden välissä muutama tanssiesitys mökin pihalla asuville linnuille. Mission Impossiblesta tuli ihan Possible ja osasin kuvauksissa koko setin kelvollisesti!

©Erika Lindström Photography

Treeneissä löysin itseni aina takarivistä, jossa voisin olla ja pysyä mahdollisimman näkymättömänä. ”Miksi sun pitää aina jäädä sinne taakse, mä en ainakaan tule sinne!”, paasasi kadehdittavan rohkea poikalapsi autossa treenien jälkeen tanssittuaan täysillä eturivissä. ”No mä nyt vaan viihdyn siellä paremmin...”, sopertelin vastaukseksi. Näkymättömänä pysyminen tuntuu edelleen turvallisemmalta ja luonnollisemmalta kuin näkyväksi tuleminen, vaikka harjoittelen koko ajan. Ehkä sekin vaatii vain toistoa, toistoa ja toistoa. Movemintin tunnit sopivat loistavasti siihenkin harjoitukseen, koska ilmapiiri on käsinkosketeltavan avoin ja kannustava. Sydäntä lämmitti erityisesti se, miten kauniisti ja huomioivasti poikalapsi otettiin kurssilla vastaan.

©Erika Lindström Photography

Meidän treenien ja sen kuuman keskiviikkoillan tuotoksen voit kurkata täältä. Seuraava kurssi taitaa startata jo syksyn saapuessa... Ehkä tullaan näkyväksi ja tanssitaan yhdessä siellä, jos vaikka keskiriviin uskaltautuisi!

P.S. Osallistuakseen ei tarvitse olla tanssitaidoiltaan Shakira tai edes P. Pubiruusu, pelkkä halu tanssia taitaa riittää!