Lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus

Tänään on lapsen oikeuksien päivä ja olen ajatellut paljon lapsiani. Sitä pientä Niinaa, joka elää minussa edelleen, ja niitä kahta lasta, jotka olen saanut elämältä lahjaksi. Suunnittelematta ja pyytämättä heidät annettiin minulle lainaan. En koskaan ajatellut haluavani lapsia, tosin olin niihin aikoihin itsekin vasta lapsi nuoren naisen ruumiissa. Elämä taisi tietää jo silloin, mikä oli minulle parhaaksi. Lapseni ovat kalleimmat aarteeni päällä maan, ja varmasti taivaankin. 

©Unsplash / Kevin Gent

Poikalapsi syntyi ensin 13,5 vuotta sitten ja tyttölapsi perään 10,5 vuotta sitten. Molemmilla oli niin kiire maailmaan, että synnytyslaitoksella piti kieltäytyä ponnistamasta ja ladata jokainen tuntemansa kirosana vasten kätilön kasvoja saadakseen kivunlievitystä. Oltiin nimittäin vasta sairaalan ovilla siinä vaiheessa, kun kohdunsuu jo kertoi lapsille, että valmista on, tulkaapa ulos!

En oikein koskaan tiennyt, mitä rakkaus on tai, mitä se tarkoittaa ihan käytännössä. Pieni Niina kasvoi pelon, häpeän ja vihan valtaamassa ilmapiirissä. Rakkaudettomuudeksikin sitä voisi kutsua. Olin ennemminkin sukupolvien ketjussa kulkeva taakka kuin lahja, vaikka äiti kuvittelikin minun pelastavan hänet omalta rakkaudettomuudeltaan. Äiti kasvoi rakkaudettomuudessa ja antoi eteenpäin sen, mitä oli itse saanut, kun ei muuhun kyennyt. Inhimillistä ja samaan aikaan kovin surullista.

Sen, mitä tunsin kätilöiden nostaessa lapsiani rinnalleni, oli oltava rakkautta! En ollut koskaan tuntenut sellaista tunnetta ketään tai mitään kohtaan. Koko kehoon leviävä lämpö, rinnan alueelle nouseva pakahtumisen tunne ja primitiivinen tarve pitää huolta ja suojella noita pieniä elämiä sylissäni. Jonkin pyhän läsnäolon pystyi aistimaan. Tunnen samoja tunteita lapsiani kohtaan tänä päivänäkin.

Poikalapsesta on kasvanut älykäs tekninen osaaja ja taitava hevosmies, jonka motivaatiota ja kehitystä on huikeaa seurata. Hänen älynsä saa pääni pyörälle ja pelottaakin vähän, koska en pysy enää perässä.. Mutta niin kai sen kuuluukin mennä. Mietin vain välillä, että nytkö jo?

©Heli Keppola

Tyttölapsi on kauneinta ja suloisinta, mitä olen koskaan nähnyt. Hän on niin suloinen, että tekisi mieli syödä suuhunsa ja samaan aikaan suukottaa sykkyrälle. Hän on leikkisä ja luova käsillä tekijä, täysi vastakohta minulle. Hämmentyneenä ja ylpeänä saan seurailla hänen puuhiaan ja tekeleitään.

©Hengittävääelämääetsimässä

Sen lisäksi, että olen kiitollinen, siunattu ja onnellinen lapsistani, olen monesti myös hyvin peloissani. Ja vihainen, ärtynyt sekä kaikkia mahdollisia tunteita, joita ihmisessä voi olla. Se lienee luonnollista.. Olen peloissani eniten siksi, koska lapseni ovat täysin minun armoillani. Aikuinen ihminen luo itse oman elämänsä ajatuksillaan, teoillaan ja valinnoillaan. Lapsi taas on täysin aikuisen ajatusten, tekojen ja valintojen armoilla.

Tiedän valinneeni ja tehneeni sekä oikein että väärin. Toivon lasteni tulevaisuuden kannalta, että valitsin ja valitsen kuitenkin enemmän oikein. Hartain haaveeni on, että lapsistani kasvaa aikuisia, jotka suhtautuvat itseensä hyväksyvästi ja lempeästi, että he osaisivat valita enemmän itsensä puolesta kuin minä olen osannut ja, että he näkisivät itsensä taakan sijaan lahjoina, sekä itselleen että muulle maailmalle.

Vielä tänään he tulevat syliin ja haliin. Niissä hetkissä tiedän, että haaveeni voi ihan hyvin toteutua.

 Lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus. – J.P.Grant, UNICEFin entinen pääsihteeri