Isän kaipuu

On isänpäivä. Kaunis ja kirkas päivä. En muista nähneeni tällaisia päiviä Suomen marraskuissa koskaan. Kaunis päivä sellaisille isille, jotka kauniin päivän ansaitsevat.

kuva: Pixabay

Kaipaan isää, joka ansaitsee kauniin päivän. Sellaista isää, jota minulla ei koskaan ollut. Isää, joka rakastaisi, välittäisi ja pitäisi huolta. Isää, joka olisi ottanut pienen tytön olkapäilleen ja vienyt metsään keräämään sieniä sateessa. Isää, joka olisi hassutellut, kutitellut ja paininut petaamattomassa sängyssä, lapsuudessa yhdessä vietettyjen viikonloppujen hitaina aamuina. Isää, joka olisi nostanut syliin, kun pelotti. Olisi kuivannut kyyneleet ja vakuuttanut, että ei ole hätää. 

Kaipaan isää, joka olisi suojellut kaikelta pahalta. Myrskytuulen lailla, hän olisi puhaltanut pahaa tekevät ihmiset pystymetsään, josta he eivät ikinä enää satuttaisi minua. Olet turvassa vahvoilla käsivarsillani, voit luottaa siihen, isä sanoisi aina. Vielä tähtenä taivaallakin, hän kuiskuttaisi kauniita ja vakaita sanojaan korviini. Ja minä luottaisin isään, olisin nähnyt koko elämäni ajan hänen sanojensa muuttuvan todeksi hänen teoissaan, eikä minun tarvitsisi epäillä ketään, eikä mitään. Isän rakkaus olisi kasvattanut minusta kokonaisen ja minä luottaisin maailman kauneuteen. 

Isä olisi niin ylpeä minusta. Hän olisi järjestänyt minulle juhlia syntymäpäivinä, ripille päästyäni ja valmistuttuani ammatteihini. Hän olisi käynyt katsomassa jokaisen tuottamani näytelmän ja tuonut minullekin ruusun ensi-iltoihin. Hyvää työtä sinäkin olet tehnyt, rakas Niina, hän olisi sanonut ja sulkenut laittautuneen olemukseni syliinsä. Hän leikkaisi jokaisen kirjoittamani artikkelin talteen, tekisi niistä leikekirjan ja esittelisi sitä ylpeänä ystävilleen. Katsokaa, miten älykäs ja kaunis tytär minulla on, hän sanoisi ja tarkoittaisi sitä jokaisella solullaan.

Me riitelisimme myös. Totta kai me tekisimme niin, minä huutaisin hänelle teini-iässä kurkku suorana, että vittu minähän menen kavereiden kanssa ulos! Ja isä huutaisi takaisin, että et mene, kun on arki-ilta! Isä asettaisi minulle rajat ja viestittäisi sillä, että olen tärkeä, että ei ole ihan sama missä milloinkin olen ja mitä tekemässä. Vaikka minua vituttaisi, tuntisin silti olevani turvassa isän kanssa. Sitten me sopisimme, viimeistään seuraavana päivänä. Isä olisi se aikuinen, joka ottaisi asian esiin ja me kävisimme sen yhdessä puhumalla läpi. Pyytäisimme anteeksi sitä, että huusimme. Missään tilanteessa, isä ei hylkäisi. Minä olisin isälle niin tärkeä, että hän ennemmin kuolisi, kuin hylkäisi minut. 

Isä ei satuttaisi minua koskaan. Hän ei koskaan koskettaisi minua rumasti. Olisin oppinut jo vauvana, että isän kosketus on suojeleva ja rakastava. Isän lempeä ja ihaileva katse olisi tehnyt minusta arvokkaan ja rakastettavan itselleni. Isä olisi aina silittänyt hiuksiani, koskettanut kauniisti.

Lapset haluaisivat jatkuvasti olla ukin kanssa ja ukki heidän kanssaan. He tekisivät yhdessä puumajoja metsään ja kävisivät kalastamassa. Isä haluaisi viettää aikaa meidän kanssa paljon ja usein. Hän tuntisi minut läpikotaisin ja osaisi jo jalkaterieni asennosta hahmottaa, jos on huolia. Sitten hän sanoisi, juodaanpa kahvit ja jutellaan. Isä näkisi ja kuulisi minut, hän ymmärtäisi ja oloni paranisi pian.

Isän mallista olisin oppinut, että miehen ja naisen välinen rakkaus voi olla eheyttävää ja kaunista. Koska isä olisi turvallinen, turvallisesta olisi tullut minulle tuttu. Jonain päivänä, isä taluttaisi minut upeassa hääpuvussa kirkon alttarille, jonka päässä minua odottaisi joku yhtä turvallinen ja rakastava ihminen.

Isän elämän päättyessä minä surisin valtavasti. Se olisi suurimpia menetyksiä, joita kohtaisin. Hautaisin isän, kirjoittaisin ja lukisin kauniin muistokirjoituksen hänen muistotilaisuudessaan. Jokainen kaunis ja kaipuuta sisältävä sana olisi täyttä totta. Minun ei tarvitsisi keksiä mitään, niin rakas isä olisi minulle ollut. Surun mentyä, tuntisin toki haikeutta edelleen, mutta eniten rakkautta ja iloa siitä, että minulla olisi ollut niin hieno isä.

kuva: Pixabay

Syvältä sisältäni kumpuava, henkeä haukkova pienen lapsen itku tulee ulos kirjoittaessani, koska sellaista isää ei minulla ole, eikä tule. Otan pienen lapsen sisälläni syliini ja lohdutan häntä. Sanon, suostutaan yhdessä tähän suruun ja annetaan kyynelten virrata, niin kauan kuin on tarpeen. Hän rauhoittuu päästessään syliin, henkeni kulkee taas ja kyyneleet maistuvat katkeruudelta.