Korjaavia kohtaamisia

Kävelen ystäväni ja lasteni kanssa kohti Keravan keskustaa kauniina kesäpäivänä. Olen onnellinen ystäväni läsnäolosta. Kuljemme kevyesti kesähepenissä, maistamme jo jäätelöiden pehmeyden ja makeuden suussa. Ystävä ja poika edellä, minä ja tyttö perässä, käsi kädessä hymyillen. Vastaan tulee mustiin pukeutunut mies. Hän varmaan tukehtuu tuohon asuun, ajattelen. Mies huomaa minut, vaihtaa kulkunsa tien toiseen laitaan ja huutaa ”Varokaa paskanvärisiä neekereitä!”. Hymyni hyytyy, sisin jähmettyy ja häpeä laskeutuu. En saa sanottua mitään muuta kuin "huh huh".

                                                                                                                                                             

Kohtaamiset, jotka ovat korjaavan sijasta kierouttavia ja minulle valitettavan tuttuja, jäävät elämään mieleeni aina. Mietin usein, miksi niin tapahtuu? Miksi mieleni ei toista ennemmin korjaavia kohtaamisia ja kauniita sanoja, tällaisen sonnan sijasta? Oikeastaan se ei ole tietoisen mieleni vallassa, se tapahtuu automaattiohjauksella. Muistot ja takaumat, joissa tulen ihmisten rikkomaksi hyökyvät päälleni. Laukaisimena on milloin mikäkin ja sitten katoan tästä hetkestä, en ole enää täällä.  

©Pixabay

Olenko addiktoitunut omaan tuskaani? Enkö osaa olla elossa ilman sitä? Vai onko kyseessä evoluutio, jonka ikiaikaisten käskyjen mukaisesti aivoni rekisteröivät helpommin vaaran, kaltoinkohtelun, hylkäämisen – kohtaamiset, joissa on oltava valmiina käynnistämään taistelepakenelamaannu -reaktiot ja varmistamaan näin eloonjäämisensä? En tiedä, ehkä kaikkia näitä. 

Psykologian professori Barbara L. Fredricksonin tutkimusten mukaan psykologisesti hyvinvoivan yksilön positiivisuus-negatiivisuussuhde on 3:1. Yhden kierouttavan kohtaamisen voiman vaimentamiseen tarvittaisiin siis kolme korjaavaa kohtaamista. 

Negatiivisuuden voiman taustalla on kuin onkin evoluutio; aikoinaan eloon jäivät yksilöt, jotka ennakoivat mahdolliset uhkat tehokkaimmin. Siksi ihmisen aivot ovat kehittyneet huomaamaan negatiiviset asiat positiivisia voimakkaammin. Tämä aivorakenne ei ehkä ole minulle yhtä hyödyllinen tänään kuin esi-isälleni vuosituhansia sitten. Saan suurta lohtua modernin aivotutkimuksen esiin tuomasta havainnosta aivojen plastisuudesta eli muovautuvasta rakenteesta. Rakenteen muuttuminen on hidasta, mutta se on mahdollista.

Elämä on tuonut eteeni korjaaviakin kohtaamisia. Tuikkivasilmäisen naisen kohtaamisen kohottamana, päätän juurruttaa kirjoittamalla kolme korjaavaa kohtaamista osaksi aivojeni uudistuvaa rakennetta.

Olen ruokakaupassa. Lapset ovat kadonneet kodinkoneosastolle haaveilemaan enemmän ajanhenkeen sopivasta keittiöstä kotiimme. Kerään hedelmiä ostoskärryyni ja varon visusti katsomasta ketään kohti. Katson ainoastaan sitä mitä kerään ja sitä mihin olen menossa. Tämä pitää minut keskittyneenä olennaiseen, ehkäisee ihmisten keskellä olemisen aiheuttamaa ahdistusta ja siitä mahdollisesti seuraavaa paniikkikohtausta.

Kerään mandariineja pussiin ja mietin miten jälleen yksi vuosi on mennyt ohitseni, kun ne alkavat näyttää taas syömäkelpoisilta. Kuulen vierestäni tervehdyksen ”Moi Niina”. En tunnista ääntä, mutta käännyn puhujaa kohti hieman sisäisesti säikähtäneenä. Tuttu tuikkivasilmäinen nainen seisoo edessäni. Tervehdin ja ajattelen mielessäni, että voi vittu nyt joutuu puhumaan jotain tyhjänpäiväistä, kertomaan kelmeästi mitä muka kuuluu.

Olen ajatellut kirjoittaa sulle, mutta se on jäänyt. On pitänyt sanoa, että ihanaa kun jaat kirjoituksiasi ja kokemuksiasi. Se auttaa myös muita avaamaan ja jakamaan, hän sanoo. Häkellyn, tulee vaivautunut olo. En oikein osaa vastaanottaa kiitosta tai kehua kasvotusten. Tekee mieli vajota Prisman lattian läpi, vaikka samalla kiitos ja huomio tuntuvat todella hyvältä. Saan sanoitettua naiselle häkeltymisen ja sen, etten oikein tiedä miten tässä pitäisi olla. Ole vain ja ota vastaan, nainen kehottaa hymyillen.

Juttelemme hetken aikaa hedelmäosastolla. Puhumme kohtaamisista, heräämisistä, kivusta ja elämästä. Toteamme yhdessä ajatuksemme ja uskomme siitä, että jokaisella kohtaamisella on merkityksensä. Tämä ei ole yhtään kelmeää tai tyhjänpäiväistä, ajattelen. Lopuksi nainen sanoo vielä, että jos ikinä tarvitsen tsemppiä tai kuuntelevaa korvaa, hän on olemassa ja häneen voin olla yhteydessä. Alkaa itkettää siinä mandariinilaarin äärellä, niin paljon naisen tarjous sisintäni koskettaa. Kiitän koko sydämeni pohjasta. Me ollaan täällä toisiamme varten, hän sanoo ja näen hänen sinisinä tuikkivista silmistään, että hänkin tarkoittaa sitä sydämensä pohjasta.

©Pixabay

Olen ilmoittanut työvoimatoimistoon, että sairaslomani työnhausta jatkuu. Viraston virkailija soittaa ilmoitukseni jälkimainingeissa. Ajattelin soittaa ja kysyä muutaman tarvittavan kysymyksen tässä, jotta sinun ei tarvitse täyttää niitä tuolla verkkopalvelussa, hän sanoo. Vastaan kysymyksiin konemaisesti ja virkailija kiittää. Kiitos ihan todella paljon, että vaikeasta tilanteesta ja sairaslomasta huolimatta jaksoit näin hienosti vastata näihin kysymyksiin, hän sanoo kuin pienelle lapselle. Alan itkemään, niin syvälle pieneen lapseen minussa virkailijan sanat ja lempeä ääni osuvat. Voi ei, nytkö minä sain sinut itkemään, hän sanoo hätääntyneenä. Soperran kyynelteni keskeltä, että ei se haittaa, tuntui vaan niin hyvältä, että alkoi itkettämään, en ole tottunut tällaiseen. Nyt minuakin alkaa itkettämään, hän sanoo. Yhteisten kyyneltemme keskeltä toivotamme toisillemme hyvää jatkoa, sydämiemme pohjasta.

                                                                                                                                                         

Olen lenkillä Paippisissa. Ystäväni, joka on ollut tukeni ja turvani viimeiset viisitoista vuotta, on ottanut minut ja lapseni hoiviinsa toimintakykyni vieneen romahduksen vanavedessä. Hän jää lasten kanssa ja minä lähden itseni kanssa kulkemaan sunnuntaiaamun hiljaisuutta huokuville autioille teille. Ihmisiä ei ole ja olen siitä ainoastaan tyytyväinen, en halua nähdä ketään. Tulen hiekkatielle, jota ympäröi metsä. Tie on kaunis ja kutsuva, jotenkin lohdullinen. Hetken kuluttua tielle ilmestyy minulle vieras nainen. Kohdalleni tullessaan, hän katsoo minua syvälle silmiin, hymyilee ja sanoo huomenta. Kyyneleet nousevat silmiini, vastaan tervehdykseen ja jatkan matkaani itkien, niin syvälle sydämeni pohjaan hänen hyväksyvä katseensa ja lämmin tervehdyksensä minussa uppoaa.

                                                                                                                                                             

Tunnen suurta surua siitä, että ystävällinen ja kunnioittava käytös, hyväksyvät katseet saavat minut itkemään. Ne saavat minut tuntemaan syvälle haudatut tunteet ja tarpeet, sen kaiken mistä jäin paitsi silloin, kun pienenä tyttönä tutustuin tähän maailmaan. Ne tekevät näkyväksi sen turvan, hyväksynnän, arvostuksen ja rakkauden, jollaista en tiennyt olevan tai ainakaan minulle kuuluvan. Suostun suruun, heittäydyn sen huuhdeltavaksi, pyydän kyyneliä kantamaan katkeruuden kauas pois ja tuomaan toivon tilalle.