Elämän uuvuttamat

Masennus ja uupumus ovat olleet tapetillani tällä viikolla. Olen ahminut aiheisiin liittyvää kirjallisuutta osana opinnäytetyöprosessiani. Aiheet ovat nostaneet pintaa tuntemuksia laidasta laitaan ja olen jälleen seilaillut neroudesta hulluuteen ja takaisin.

On vaikea sanoa, kumpi tulee ensin: muna vai kana, eli tässä tapauksessa: uupumus vai masennus. Tutkimusten mukaan, kumpikin voi aiheuttaa toista ja päinvastoin. Olen kokenut elämässäni useamman uupumus- ja masennusjakson työhön ja/tai yleiseen elämäntilanteeseen liittyen.

kuva: Pixabay

Ensimmäinen todella vaikea jakso oli 17-vuotiaana, kun säntäilin kokopäivätyön, iltalukion ja alkoholismiharrastukseni välillä. Lopputulemana olin niin loppu kuin nuori ihminen voi loppu olla. Tietenkään sitä ei voinut myöntää kenellekään, koska se olisi merkinnyt hyväksynnän ja arvon laskua. Sinnittelin ja sinnittelin, kunnes ylioppilaskirjoitusten aikaan otin työstä kuukauden tauon ja keskityin ainoastaan kirjoituksiin.

Se helpotti hetkeksi, mutta kuten olen todeksi kokenut, jotta masennus ja uupumus eivät kroonistuisi, olisi elämässä tehtävä konkreettisia muutoksia omaan toimintaansa. Muuten kaikki toistuu samalla kaavalla niin kauan, kunnes ihminen tajuaa muuttaa suuntaansa. En muuttanut mitään, joten sama kuvio jatkui ja jatkui jokaisessa opiskelu- ja työpaikassa sekä ihmissuhteessa.  

Muuttaakseen asioita on etsittävä ydinsyy haitalliselle toiminnallensa. Valitettavan monessa tapauksessa nuo syyt löytyvät jo lapsuudesta.

Minun syyni on aina ollut hyväksytyksi tulemisen, arvostuksen ja rakkauden pakonomainen hakeminen suoritusten, tekemisten ja miellyttämisten kautta. Kyseessä on defenssimekanismi. En kokenut lapsuudessa saavani rakkautta, arvostusta tai hyväksyntää sellaisena kuin olin, joten oli keksittävä omat keinot suojata itseään niiden puutteelta.

Koska en tuntenut muuta tapaa, jatkoin samaa toimintaa myös nuoruudessa ja aikuisuudessa. Olemalla yleisesti tehokas, taitava koulussa ja työntekijänä, mukava, suostuva ja kaiken hyväksyvä ystävä sekä puoliso, sain näennäistä arvostusta, rakkautta ja hyväksyntää. Illuusiota kaikki, on todettava jälkiviisaana. 

Tämä valheellinen mekanismi ei kuitenkaan ole johtanut rakkauteen, tasapainoon tai onnellisuuteen. Päinvastoin, pitkässä juoksussa se on johtanut krooniseen uupumukseen, masennukseen ja tuskaan.

Loppujen lopuksi tuossa kaikessa on kysymys siitä, että lapsuudesta puuttunutta rakkautta, hyväksymistä ja huolenpitoa etsitään itsensä ulkopuolelta. Lapsena niiden olisi kuulunut tulla ulkopuolelta eli vanhemmilta tai kasvattajilta, jotta olisimme oppineet näkemään ne itsessämme. Valitettavasti näin ei kuitenkaan aina tapahdu ja niissä tapauksissa meidän on aikuisina opeteltava löytämään ne asiat itse itsestämme.

Koska jos en itse usko olevani arvokas, tärkeä ja rakastettava ihminen, miten voisin ikinä uskoa muidenkaan pitävän minua sellaisena?

Siirtyäkseni uupumuksesta ja masennuksesta toipumiseen... Olen ollut lievässä shokissa siitä, kuinka paljon aikaa toipuminen tuntuu ottavan. Kärsivällisyyden hyvettä todella kysytään nyt. Olen elänyt hitaammin koko vuoden opintovapaan myötä, oireillut siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi. Aikaisemmat jaksot olen nimittäin sivuuttanut aina ilman isompaa lepoa tai pysähtymistä.

Käynnistin alkuviikosta arjen toimintoja alkukesäisen totaaliromahduksen jäljiltä. Kun toimintakyky on aikaisemmin ollut 200% ja on nyt laskenut jonnekin 20% tietämille, juoksevat pelot, ahdistus ja epävarmuus paikalle kovan luokan maratoonarien vauhdilla. 

Miten voi olla mahdollista, etten selviydy yhteiskunnan normeissa normaaleiksi luokitelluista tehtävistä, asioista ja kohtaamisista samoin kuin ennen? Onko vika minussa vai yhteiskunnassa? Miksi en pysty olemaan kontaktissa ihmisten kanssa samoin kuin ennen?

Yritin toimia kevennetyn arkeni hommissa (maanantaista perjantaihin) kuin normaali ihminen konsanaan... Virhe! Perjantaina klo 14 olin henkisesti aivan piipussa ja pakenin palautumaan mökille yksin. Jostain syystä olin elätellyt toiveita siitä, että kun olen nyt oikein hyvin levännyt jo viikkoja, pystyn jatkamaan edes melkein samoilla tehoilla kuin aikaisemmin. Nurmikko huutaa ruohonleikkuria ja opinnäytetyö kirjoittajaansa, mutta en vaan pysty.

Jos olisin lähtenyt kulkemaan aikaisempien toimintamallieni mukaisesti, olisin pakottanut itseni toimimaan heti. Tällä kertaa en tehnyt sitä. Olen aamusta asti lähinnä tuijottanut jokea, nyt istun tässä kirjoittamassa, ja sen jälkeen jatkan loppupäivän joen tuijottamista hiljaa. Olen ihmeen tyyni asian suhteen, koska päätin hyväksyä itseni näin. Hyväksyä itseni tekemässä ei yhtään mitään.

Hyväksynnän hinta on ollut kova, koska on täytynyt kulkea aina kantapään kautta. Onko muuta tietä oikeastaan olemassakaan? Omalla kohdallani, en usko. Minun täytyy kokea asiat itse tietääkseni, tunteakseni ja uskoakseni niihin. Ei riitä, että joku sanoo.

Pakottamisen, vastustamisen ja suorittamisen tie on nyt koettu. Ilman sen tuomia oppeja, en olisi nyt tässä, tekemässä en yhtään mitään tunnontuskattomasti. Toki tiedän, että olen nyt toisessa ääripäässä: suuruudenhullusta suorittamisesta, täyteen tekemättömyyteen ja jatkuvista sosiaalisista kontakteista, lähes täyteen eristyneisyyteen.

Tästä on hyvä aloittaa matka kohti keskitietä, jossa oleminen ja tekeminen, sosiaalisuus ja yksinolo vuorottelevat terveellisellä tavalla. Jossa ohjaavana tekijänä ovat - hyväksynnän, arvostuksen ja rakkauden haun sijaan - minun tunteeni, tarpeeni ja ajatukseni sekä kokonaisvaltainen hyvinvointini.

Huomaan usein päätyväni ajattelemaan kuolinvuodettani. En edes aina siksi, että haluaisin kuolla. Vaan siksi, että olen tilanteessa, jossa luon koko elämääni ja arvomaailmaani uudelleen. Mikä on minulle tärkeää elämässä? Kuka minä olen, ilman ympäristön vaikutteita ja suorituksiani? Mitä minä haluan tehdä elämässäni?

Ajattelen sitä, mitkä asiat elämässäni tulen kuolinvuoteellani kokemaan merkityksellisiksi. Mikä teki elämästäni elämisen arvoista? Tulen tuskin ajatelleeksi silloin suorituksiani tai sitä, kuinka tehokas kulloinkin olin.

Meillä elämän uuvuttamilla on toivoa, olen varma siitä. Matkan taajuus vaihtelee usein toivosta epätoivoon. Se on ajoittain raskas ja yksinäinen, mutta muuta keinoa ei ole, matkaa on jatkettava. 

Voimia jokaiselle kanssakulkijalle!