Kun vedin naapureille rajat


Kyky vetää omat rajat on äärimmäisen tärkeä taito elämässä. Olen ollut aina melko rajaton ihminen. Minun on ollut vaikea sanoa suoraan muille, etten halua tehdä jotain tai, että minusta tuntuu pahalta tai, että nyt kerta kaikkiaan riitti. Vaikka niin olisi monta kertaa kannattanut tehdä. Tämä rajanpuute on ulottunut kaikkiin ihmissuhteisiini, ystävistä työkavereihin ja naapureihin saakka.

kuva: Pixabay

Olen elänyt jonkin aikaa siinä ajatusmaailmassa, että vedämme puoleemme kaikki elämässämme olevat ihmiset sekä olosuhteet. Mahtaakohan tämä päteä myös naapureihin? Vaikka he eivät välttämättä kuulu siihen omaan ydinpiiriin, ainakaan minun tapauksessani. Kun tässäkin asiassa sama kaava on usein toistunut kohdallani. Onko tarpeen katsoa peiliin? Vai onko kyseessä universaali voima, joka vetää luokseni tietynlaisia kohtaamisia, kunnes vedän omat rajani enkä hyväksy kaikkea - edes naapureilta?

Eräänä kesänä, erään Pohjois-Karjala -reissun jälkeen, eräässä asunnossa asuessamme saavuimme kotipihaan ja eräiden naapureiden silmät laajenivat kauhusta autoni kaartaessa pihaan. Aloin sen jälkeen pohtimaan omien rajojeni vetokykyä suhteessa naapureihin.

Minä ja lapseni olemme jostain syystä aiheuttaneet usein naapureille harmaita hiuksia. Kuvittelisin näin jälkeenpäin, että elämäni ennen lapsia, ryypätessä ja reivatessa, milloin mitenkin meluisalla kokoonpanolla, olisi voinut aiheuttaa mitä tahansa mieliharmin ja häädön välille asettuvaa. Mutta ei. Ei edes valituksen valitusta koskaan.

Ääniherkkä ihmistyyppi - jota joku voisi kutsua naapuruussuhteissa myös naapurikyttääjäksi tai pihapoliisiksi - on minulle hyvin tuttu. Äitini kuuluu tähän ihmistyyppiin ja vietti monia vuosia lapsuudestani vahtien, ettei pihaamme rakennetussa grillikatoksessa grillattaisi, koska se toi kuulemma epämiellyttävää savun hajua kotiimme.

Vahtimisesta huolimatta, grillausta kuitenkin tapahtui ja noina hetkinä hän rämpsytteli mattoja eteisen ikkunasta sellaisella äänenvoimakkuudella, että karmit olivat pudota ja yritti samalla katseellaan joko sytyttää naapureita tuleen tai sammuttaa grilliä. En kuitenkaan kuullut kenenkään koskaan tiettävästi palaneen elävältä äitini katseen voimasta. Ainoa tuleen syttynyt asia taisi olla hänen sisällään roihuava viha ja ärtymys.

Poikani syntymän aikaan pääsin kokemaan edellä mainitun ihmistyypin kosketuksen asuessamme kerrostalossa. Pojallani oli vauvana vaihe, jolloin hän itki yöllä noin kolme tuntia putkeen. Ei auttanut tissi, ei hyssyttely, eikä hissuttelu. Varmaankin koliikkia, kyllä se ohi menee, neuvolasta lohduteltiin. Vaihe kesti noin kuukauden ja jo viikon jälkeen olin melko zombiemaisessa tilassa.

Noihin aikoihin sain alakerran naapurilta - noin nelikymppiseltä, kolmen lapsen äidiltä - viestilapun kypsästi postiluukusta pudotettuna. Lappuseen oli kirjoitettu: ymmärrättekö, että ette voi jättää vauvaa huutamaan toiseen huoneeseen ja nukkua itse toisessa huoneessa. Me emme saa nukuttua täällä alakerrassa, lopettakaa se vauvan huudattaminen!

Sain valtavan sisäisen ahdistuskohtauksen ja mietin kadehtien tuota naapurin rouvaa, jolla kuitenkin oli mahdollisuus ihan maata sängyssään, laittaa korvatulpat korviin ja jatkaa uniaan. Kyllä ihmisillä on pokkaa, toisin kuin minulla noina vuosina, paitsi kännissä tietysti.

Nappasin vauvan kainaloon ja kipitin alakertaan esittämään vuolaita anteeksipyyntöjä olemassaolostamme ja vakuuttamaan, kuinka en suinkaan ikinä jättäisi vauvaani huutamaan yksin. Mutta kun mikään ei auta, kerroin itku silmässä. Vastaanotto oli hyvin kylmä ja keskittyi siihen, kuinka rouva kärsi meidän takiamme. Lähdin kotiin enemmän ahdistuneena ja anteeksipyyntöjä toistellen, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna, olisi pitänyt toistella ihan jotain muuta.

Tyttäreni synnyttyä ja lasten ollessa taaperoikäisiä asuimme pitkään ihanassa rivitaloasunnossa, jossa viihdyimme kaikin puolin todella hyvin. Tuolloin saatoin itse toimia hetken aikaa naapurikyttääjänä. Olin nimittäin sangen järkyttynyt ja ärsyyntynyt, kun seinänaapuriimme muuttaneen perheen isä tapasi poltella kannabista takapihallaan. Tunnen syvää vihaa, ällötystä ja katkeruutta kannabista ja sen hajua kohtaan, enkä missään tapauksessa halunnut lasteni tai itseni joutuvan haistelemaan sitä.

Minusta tuli aktiivisesti toimiva kannabiskyttääjä. Haistelin vähän väliä pakkomielteisesti takapihan ikkunassa, että palaako naapurissa nyt tupakka vai kannabis. Vannoin monta kertaa mielessäni soittavani poliisit ja lastensuojeluviranomaiset paikalle seuraavan kerran, kun olen varma, että kyseessä on kannabis. En kuitenkaan koskaan tehnyt niin, vaan hymyilin ja tervehdin kauniisti aina kohdatessamme, samaan aikaan kun mieleni huusi: Saatanan pössypää, lopeta se pössyttely pihani läheisyydessä! Tässäkin tilanteessa - sen sijaan, että ahdistin asialla itseäni ja vain itseäni - olisin ehkä voinut olla hyväksymättä sellaista, mitä en halua hyväksyä ja ottaa asian puheeksi.

Palatakseni eräisiin naapureihimme, joiden kohdalla vedin omat rajani. Elämänpolkujemme kohdatessa, sanotaan nyt vaikka Jorman ja Jatan kanssa, lapseni olivat jo kouluikäisiä ja kyseistä asuntoa koskeva asumiskuviomme oli muuttunut ydinperheestä yksinhuoltajaperheeksi.

Muuttomme aikoihin poikani erityishaasteet olivat kovastikin ilmassa sekä kotona että koulussa. En olisi kuitenkaan uskonut, että ehdimme asua uudessa kodissamme vain viikon, kun pääsemme jo ensimmäisen kerran naapureiden hampaisiin.

Jatta saapui ovemme taakse ja kertoi, kuinka me pidämme aivan kamalaa meteliä lapsia ja koiraa myöten. Ja, että tämä asunto on ollut pitkään tyhjillään ja ollut ennen meidän muuttoamme kuin huopatossutehdas.

Siitä huolimatta, että olin noihin aikoihin äärimmäisen stressaantunut ja kuormittunut, jatkoin vanhaa miellyttämisen linjaani ja pyytelin kovasti anteeksi. Kerroin avoimesti poikani erityisyyden aiheuttamista meluhaasteista ja annoin rouvalle puhelinnumeroni, että jos koira haukkuu tai lapset huutaa tai pieraisen liian kovaa vessassa, niin hän voi sitten soittaa minulle ja pyrimme olemaan oikein oikein hiljaa.

Jatta oli hyvin tyytyväinen suhtautumiseeni ja voivotteli siinä, että voi kunpa olisitte muuttaneet muutaman asunnon tuonne päin. Ja minä siinä empaattisena ja miellyttämisenhaluisena ihmisenä sitten lohduttelin häntä, että niinpä, olen kovin pahoillani, että muutimme juuri tähän.

Minussa alkoi kuitenkin tapahtua pientä elämäni ja oman toimintani kyseenalaistamista monessakin suhteessa. Päähäni nousi toistuvasti ajatus, että ehkä minun ei tarvitsekaan sietää keneltä tahansa, mitä tahansa. Ehkä minun ei tarvitsekaan miellyttää jokaista vastaantulijaa saadakseni oikeutuksen olla ja elää.

Vaikka opettelin piereskelemään oikein hiljaa ja opetin koiralle, että vain mökillä saa vahtia pihaa haukkuen, oli lasten ääniä aina välillä hieman haastavampaa kontrolloida. Jatta ja Jorma jatkoivat aloittamaansa linjaa ja minun otsaani ärtymyksestä kasvanut elin paisui paisumistaan. Viestintä välillämme muuttui ja yhteydenotot tulivat nyt tekstiviestitse Jormalta. Paisuneesta elimestä huolimatta, jatkoin asiallista linjaani ja vastailin anteeksipyytelevästi ja kohteliaasti.

Sattui kuitenkin niin, että ystävieni koirat tulivat meille hoitoon viikoksi. Kuten ihmiset yleensä, olimme päiväsaikaan poissa kotoa ja koirat olivat tuolloin keskenään. Ja kyllä, tuon yhden viikon aikana ne haukkuivat yhdessä klo 9 - 15 välillä, kun olimme koulussa ja töissä.

Kuten on arvattavissa, sain Jormalta hyvin nopeasti yhteydenoton tilanteeseen liittyen. Kerroin vieraiden koirien olevan hoidossa sen viikon, ilmoitin hoidosta poistumispäivän ja lupasin pitää huolen siitä, että koirat eivät hauku talon hiljaisuus aikana. Ja toki pahoittelin kovasti.

Meni noin kaksi päivää, kun Jorman nimi kilahti uudelleen puhelimeni näytölle. He olivat päättäneet ottaa järeämmät aseet käyttöönsä ja tämänkertainen tekstiviesti sisälsi isännöitsijällä uhkailua. Viestin luettuani suustani saattoi päästä muutama naisen emätintä kuvaava ilmaisu. Olin kurkkua myöten täynnä sekä Jormaa että Jattaa, joka todennäköisesti ohjaili Jorman yhteydenottoja.

Päätin, että nyt riitti. Mietin, miten reagoisin asiaan. Ensimmäisenä ajatuksiini nousi mielikuva, jossa menen heidän ovelleen ja huudan kurkkusuorana jokaisen tuntemani kirosanan äänenvolyymilla, jonka johdosta molemmat lentävät eteisestä olohuoneen ikkunan läpi takapihalle, jossa koirani seisoo valmiudessa virtsaamaan heidän kintuilleen.
Ehkä kuitenkin jotain rakentavampaa, ajattelin ja päädyin jatkamaan tekstiviestipeliä Jorman kanssa. Muotoilin hänelle seuraavan viestin:

Hei Jorma,

ja lämmin kiitos viestistäsi. Kuten edellisessä viestissäni lupasin: pidän huolen, etteivät koirat hauku talon järjestyssääntöjä noudattavana hiljaisuuden aikana klo 22 – 07 välillä.

Jos koette tarvetta valittaa asiasta kuitenkin johonkin muualle, niin olette toki siihen oikeutettuja. Voi olla, että isännöitsijä osaa sitä odottaa, koska olin häneen yhteydessä jo viime keväänä kaksi viikkoa muuttomme jälkeen, kun valititte minulle perheemme tuottamista äänihaitoista. Kysyin tuolloin isännöitsijältä, miten minun pitäisi uutena asukkaana ja erityislapsiperheen muutenkin kuormittavassa arjessa asiaanne suhtautua. 

Asiasta äärettömän ahdistuneena ajattelin ensin, että hissuttelemme täällä niin paljon kuin mahdollista, mutta yhdessä isännöitsijän kanssa tulimme Jorma siihen johtopäätökseen, että ei se nyt oikein niinkään onnistu, koska tämä aiheuttaisi haittaa sekä minun että lasteni hyvinvoinnille, ja jo ennestään korkeille stressitasoille. Lapsi- ja lemmikkiperheen elämästä lähtee ääniä, erityislapsiperheen elämästä lähtee kymmenen kertaa enemmän ääniä. Ja valitettavasti isännöitsijä totesi myös sen, ettei avainasunnoilla ole oikein mahdollisuutta pitää tätä asuntoa tyhjänä, jotta se pysyisi puolisosi kuvaamana ”huopatossutehtaana”.

Tilanteessanne harkitsisin seuraavia toimenpiteitä: korvatulpat tai erittäin tehokkaat peltor – kuulosuojaimet (löytyy myös kahden paketeissa). Tai uudenlainen asumismuoto, kuten esimerkiksi omakotitalo metsän keskellä (ei mielellään luonnonsuojelualueella, siellä voi olla eläimiä, joista lähtee ääniä).

Ja muuten, nyt kun olemme taas puheikkain, niin olen ajatellut järjestää tupaantuliaiset tässä kevään aikana. Muulle naapurustolle ilmoitan ajankohdan siinä muutamaa viikkoa ennen, mutta teidän kohdallanne ajattelin kysäistä, koska olisi teille sopiva ajankohta? Sopisiko esimerkiksi maaliskuu? 

Heponiemen hiljaisuuden keskuksessa Karjalohjalla järjestetään hiljaisuuden retriittejä tuolloin. Voisitte varata sellaisen kyseiseksi viikonlopuksi ja rentoutua siinä samalla. Miltä kuulostaa, Jorma?

Ystävällisin terveisin,
N, tästä seinän takaa 😊

En saanut Jormalta suoraa vastausta viestiini. Ainoastaan yhteydenoton isännöitsijän kautta seuraavana päivänä. Tästä eteenpäin elomme naapureidemme kanssa on sujunut sangen mukavasti. Ehkäpä sillä omien rajojen vedolla oli merkitystä.

Kommentit

  1. Olen kerran vetänyt rajat naapureille ja sain semmoisen kakan niskaani, ettei tosikaan. Sen jälkeen on meikäläisestä tullut antisosiaalinen ja pysyn omissa oloissani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei =/ Ymmärrän kyllä omissa oloissa pysymisenkin ja siihen olen itsekin pyrkinyt mutta aina ei ole saanut siihen mahdollisuutta kun näitä "Jormajattoja" on riittänyt =)

      Poista
  2. Mielenkiintoinen postaus! Naapureista saattaa välillä olla vähän liikaakin päänvaivaa. Toivottavasti he oppivat ainakin hieman yhteydenottosi jälkeen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos =) Uskon, että jotain on mennyt perille kun on ollut hiljaista hetken aikaa - heidän suunnaltaan siis =)

      Poista
  3. Ymmärrän oikein hyvin mistä kirjoitat kun puhutaan "kyttäävistä" naapureista. Meillä asui alakerrassa vanhempi pariskunta, jonka valitti lähes kaikista asioista. Jos oli lapsiperheitä kylässä lapset leikkivät liian äänekkäästi. Jos koira leikki tai liikkui meillä kotona se ahdisti heitä. Wc-pönttöä vedettiin väärin "jää vielä nuppi käteen"-huomautuksen kera rappukäytävässä. Sitten vanhempi mies kuoli ja rouva muuttui ihan ystävälliseksi ei valittanut enään yhtään. Kävin jopa lainaamassa häntä leivinjauhoa kerran.

    VastaaPoista
  4. Onneksi meillä on tällä hetkellä mukavat naapurit rivitalossa. Olen myös kokenut kaikenlaista kyttäystä ja välillä sitä ihmettelee, miten ihmiset voivat olla niin negatiivisia ja ilkeitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Ihana kuulla, että teille on sattunut hyvät naapurit =)

      Poista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit