Maailman kaunein tyttäreni

kuva: Pixabay

Olen kahden lapsen äiti. Tytön ja pojan. Nuoremman ja vanhemman. Vahvemman ja heikomman. Itsenäisemmän ja tarvitsevamman.

Muistan täyttyneeni rakkaudesta poikani syntyessä. Rakkaudesta, jollaista en koskaan ollut elämässäni kokenut. Muistan heti alkaneen vahvan tarpeen ikään kuin suojella häntä maailmalta. Jokainen äiti varmasti tuntee näin, mutta poikani kohdalla se oli erilaista. Tunsin sisimmässäni, että hän tarvitsee minua tässä elämässä enemmän ja pidempään kuin moni ikätoverinsa.

Sydämeni pakahtui jälleen tyttäreni syntyessä. Suuri rakkaus ja ylpeys. Hän oli niin kaunis, en ollut eläissäni nähnyt niin kaunista lasta. Hänen ruskeissa vauvansilmissään asui viisaus ja jonkinlainen varmuus. Tätä en ollut aiemmin nähnyt. Tunsin alusta alkaen vahvasti, että tämä lapsi ei jää maailman jalkoihin. Hän pärjää aina.

Olin tyttäreni kanssa uudelleensynnyttäjä, joten minua yritettiin saada kotiin jo seuraavana päivänä synnytyksestä. En suostunut siihen. Pysyin tiukkana. Olin jo ennakkoon päättänyt, että haluan olla sairaalassa kolme päivää. Halusin tutustua rauhassa kauniiseen lapseeni, ennen kuin kohtaaminen tapahtuu. Ennen kuin tyttö kohtaa pojan, nuorempi vanhemman, vahvempi heikomman ja ennen kaikkea itsenäisempi tarvitsevamman.

Noiden kolmen päivän ajan, olimme kiinni toisissamme. Nuuhkimme toisiamme. Olimme toistemme iholla. Ne olivat ihanat kolme päivää.

Kun tulimme sairaalasta kotiin ja kohtaaminen tapahtui, lasteni asetelmat näyttäytyivät heti. Alusta alkaen oli selvää, että tyttö jäisi vähemmälle, koska oli "helpompi", mukautuvaisempi, itsenäisempi ja vahvempi. Monesti jo vauvana tuntui, että hän on näkymätön. Tyytyväisenä köllöttäessään leikkimatolla tuntikausia, sillä välin kun juoksin itse tarvitsevamman taaperon perässä. Maailman kaunein tyttäreni, näkymätön lapsi.

Tänä iltana, noista muistoista on lähes 9-vuotta. Tänä iltana, ne palasivat mieleeni kuin salamaniskusta. Samat asetelmat lasteni lapsuudessa ovat jatkuneet kaikkien näiden vuosien ajan.

Tyttäreni on kasvanut ja kaunistunut. Itsenäistynyt entisestään. Hänellä on laaja sosiaalinen verkosto ja hän on hyvin pidetty ystäviensä joukossa. Tänäkin päivänä tunnen vahvasti ajatuksen siitä, ettei hän jää maailman jalkoihin.

Tänä iltana, joudun kuitenkin pohtimaan minkä kustannuksella tämä pärjääminen tulee tapahtumaan? Senkö kustannuksella, että hän on aina, sen lisäksi että on jo temperamenttinsa perusteella ollut itsenäisempi, joutunut myös pakosta olemaan itsenäisempi? Siksikö, että äiti on jatkuvasti joutunut pyytämään vahvempaa odottamaan hetken tarpeidensa kanssa, koska heikompi ei ole voinut odottaa? Siksikö, että itsenäisemmän on ollut pakko antaa tilaa tarvitsevamman loputtomille tarpeille? En tiedä, valitettavasti ehkä juuri näin.

Olen kirjoittanut lapsilleni kirjeet jokaisena syntymäpäivänä, nuoremmalle ja vanhemmalle. Aion antaa kirjeet, kun he ovat aikuisia, jotta he ymmärtäisivät paremmin lapsuuttaan. Jotta ei menisi niin montaa vuotta terapiassa etsien kadonneita palasia kultakin ikävuodelta. Jotta he ymmärtäisivät minua ja elämässämme tekemiäni valintoja paremmin.

Kaivellessani muistolaatikoita maailman kauneimman tyttäreni kaksivuotiskirje tuli vastaan. Olin kirjoittanut siihen tyttärelleni 14.3.2012:”Olen ällistynyt siitä, miten itsenäinen ja oma-aloitteinen olet jo tuon ikäisenä. Toivon, että nuo piirteet säilyvät sinulla läpi elämän. Veljesi on aina ollut kiinni minussa enemmän. Sinä olet alusta asti ”seisonut omilla jaloillasi”. Toivon ettet koskaan ajattele, että veljesi olisi minulle tärkeämpi tai rakkaampi, olette molemmat yhtä tärkeitä. Koen vaan, että veljesi tarvitsee monessa asiassa enemmän tukea kuin sinä, rakas taitava prinsessani.” Uskomatonta, että tuo teksti on kirjoitettu kaksivuotiaalle.

Tänä iltana, minulle tuotiin näkyväksi paloja siitä kipeästä totuudesta, jossa tyttäreni joutuu tässä perheessä liian usein olemaan se näkymätön lapsi. Se vahvempi, joka on helppo nähdä onnellisena ja tyytyväisenä.

Nukkumaan mennessään tyttäreni pyysi nastataulun, jossa on kuvia hänestä ja meistä yhdessä, sänkynsä eteen tuolille. Se piti asettaa niin, että hän voi katsella sitä unta odotellessaan. Peitellessäni häntä ja huudellessani tarvitsevammalle toiseen huoneeseen, että tulen ihan juuri!!! Tyttäreni sanoi kyynel kauniissa ruskeissa silmissään: ”Äiti, haluan olla vielä pieni, en halua kasvaa. Kun olin pieni kaikki oli vähän paremmin.”  Kysyin, miksi mielestäsi kaikki oli silloin paremmin?
  
Yritin sanoittaa mahdollisimman monia asioita, jotka voisivat saada hänet ajattelemaan näin. Kun tulin kohtaan: Tuntuiko, että sinua kohdeltiin pienenä eri tavalla? Hän nyökkäsi ja kyyneleet alkoivat valua hänen edelleen niin pienille poskilleen. ”Silloin kun olin pienempi, minusta välitettiin ja minun kanssani oltiin. Täällä ollaan vaan veljen kanssa”, hän sanoi. 

Tuntui, että sydämeni särkyy tuhansiksi paloiksi tuohon paikkaan. Kuinka kauan nämä ajatukset ovat olleet hänen mielessään? Kauanko ne ovat häntä satuttaneet? Kauanko olen kääntänyt katseeni aina vahvemmasta heikompaan, koska se on ollut helppo tie? Melko kauan.

Tänä iltana, päätin olla jatkamatta enää helppoa tietä. Päätin, etten tee omilla valinnoillani vahvemmasta lapsestani heikompaa aikuista. Päätin, etten tee itsenäisestä tyttärestäni vihaista nuorta naista, joka loppujen lopuksi lentää kotoa katkerilla siivillä, jotka kyllästettiin sillä, ettei häntä nähty eikä kuultu, silloin kun hän olisi sitä eniten tarvinnut. 

Tänä iltana, jäin hänen sänkynsä viereen, huolimatta viereisen huoneen huudoista. Pitkästä aikaa näin hänet ja kuulin hänet. Siinä hän oli, läsnäoloni avulla riisuneena kaikki vahvuutensa vermeet ja itsenäisyytensä illuusiot. Maailman kaunein tyttäreni.