Minun polkuni

Koira ahmii lattialla siankorvaa, poika katselee YouTube -videoiden loputonta tulvaa ja tyttö luo huoneessaan uutta Barbie-innovaatiota. Ydinperheeni jäsenistä huokuu rauha ja läsnäolo, tyytyväisyys siihen, mitä he ovat kulloinkin tekemässä. Ei huolta huomisesta, eikä miinoja menneisyydestä.

©Hengittävääelämääetsimässä

Minun mieleni aloitti joulun tienoilla tutun juoksunsa paikasta toiseen. Menneisyyden maisemista, tulevaisuuden tuntemattomaan. Rakkaudesta pelkoon, kiitollisuudesta katkeruuteen ja takaisin.

Elän mieleni sisällä hulluuden ja nerouden häilyvillä rajamailla. Juoksen puolelta toiselle, päivästä toiseen. Joskus, ja enenevässä määrin useammin, minä pysähdyn. Aina silloin, kun juoksuni muuttuu niin päämäärättömäksi, että tunnistan sen hulluuden puolellakin.

Mieleni juoksun päämäärättömyydestä on tullut merkki, joka kertoo, että olen syystä tai toisesta poikennut polultani, kadottanut sekä itseni että tarkoitukseni. Silloin pysähdyn, jätän kaiken mahdollisen käsistäni. Pudotan sekä raskaat lastit että kevyet köynnökset.

©Hengittävääelämääetsimässä

Se tuntuu ainoalta keinolta löytää jälleen, aina ja taas pelon ja epävarmuuden hetkeksi himmentämä polku. Minun oma polkuni. Ei ystäväni, tuttavani, naapurini, rakkaani tai ihailemani ihmisen polku, vaan minun polkuni. Se polku, joka vielä hetki sitten hehkui valopylväiden valaisemana edessäni.

On eksyttävä, kohdattava muutoksen muotoilemat pelot, kohotettava katseensa ja nähtävä aina uudelleen. Siellä se on edelleen. Minun polkuni, kirkkaana tai sumeana.